Afenin pöytälaatikko

Author: Afeni
Rating: K-15/K-18
Disclaimer: En omista Narutoa. Omat hahmoni ovat minun, samoin tarina.
Genre: Romance, action, adventure, A/U
Summary: Kesäloman piti olla paras aikoihin. Lukiolaiset Chiaki ja Mitoki päättävät viettää lomansa matkustelemalla mahdollisimman halvalla. Mitä tapahtuu, kun tyttöjen vuokraama moottoripyörä hajoaa keskellä Ei-mitään?
Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.


Luku 14

Yö oli laskeutunut, mutta Mitoki ei saanut unta. Hän istui sängyllään selkä seinää vasten peitto sylissään. Itachi näytti nukkuvan kaikessa rauhassa omassa punkassaan. Miehen rinta kohoili tasaisen rauhallista tahtia, eikä tämä ollut juuri liikkunut lähiaikoina.

Päivä oli ollut tylsä, mutta rentouttava. Itachi oli tuonut heille ruokaa ja lueskellut loppuajan. Mitoki oli saanut olla rauhassa omissa oloissaan, joskin hänellä ei ollut ollut tekemistä. Hänellä ei ollut mukanaan kirjoja eikä hän ollut viitsinyt kysyä mieheltä lukemista. Se olisi tarkoittanut jonkinasteista myönnytystä. Mitoki taas ei halunnut tehdä miehen suhteen yhtään enemmän myönnytyksiä kuin hänen oli pakko.

Tyttö huokaisi. Häntä väsytti, mutta silti uni ei tullut… tai olisi se saattanut tulla, jos hän vain olisi laskeutunut makuulle ja sulkenut silmänsä, mutta oli melkein liian nautinnollista olla yksin. Ei yksinäisyys nytkään ollut täydellistä, mutta Itachi oli sentään unessa. Päiviin ei ollut ollut hetkeä, jolloin Mitoki olisi saanut olla täysin omassa rauhassa. Hän oli kuvitellut suihkuvisiittiä sellaiseksi, mutta Itachi oli tehokkaasti pyyhkinyt pois sen harhaluulon.

Mitoki antoi katseensa kulkea ympäri huonetta pysähtymättä mihinkään yksityiskohtaan. Ei näkymä varsinaisesti kiinnostanut häntä, mutta hän katseli ympärilleen paremman tekemisen puutteessa. Kuinka kauan hän joutuisi oleskelemaan tässä huoneessa? Hänen oli pakko odottaa vähintään siihen asti, että hän saisi vaatteensa takaisin. Ilman niitä ei kannattanut yrittää pakoa.

Ja sitä Mitoki aikoi edelleen yrittää. Hän oli luvannut Itachille, ettei tekisi mitään temppuja, mutta hänen oli yksinkertaisesti pakko. Hänen oli pelastettava Chiaki, vaikka se maksaisi hänen oman henkensä. Tosin hän ei halunnut ajatella, että niin kävisi. Hän ei ollut koskaan pohdiskellut kuolemaa, koska sen ajatteleminen oli pelottavaa. Hän ei voinut kuvitella itseään kuolleeksi. Mitä kuoleman jälkeen edes oli?

Tyttö ei halunnut vielä saada vastausta kysymykseensä. Hän oli yksinkertaisesti liian nuori kuolemaan. Hänellä olisi ollut niin paljon edessään. Jos hän ei olisi koskaan lähtenyt Chiakin kanssa matkalle, mitään ei olisi tapahtunut. Hän olisi saanut elää elämänsä aivan tavallisena, mutta mukavan turvallisena.

Oliko tämä kaikki tarkoitettu? Oliko kyseessä kohtalo? Uskoiko Mitoki edes kohtaloon? Hän olisi kovasti halunnut tietää, olisiko voinut välttää tapahtumat vai olisivatko ne tulleet hänen osakseen joka tapauksessa. Tällaiset jutut olivat kuitenkin ikuisuuskysymyksiä, joihin ei ollut olemassa vastauksia. Tilanteeseen vain saattoi joko alistua tai taistella sitä vastaan.

Oli käsittämätöntä, miten vaikeaksi elämä saattoi yhtäkkiä mennä. Ei Mitoki olisi vähää aiemmin uskonut, että hän joutuisi tekemään tällaisia valintoja. Että hän saattaisi joutua uhraamaan oman henkensä ystävänsä vuoksi. Vaikea sitä oli nytkin ajatella. Hän oli kuitenkin niin nuori… ja niin tavallinen. Ei tällainen ollut hänen elämäänsä. Tai niin hän oli luullut.

Uskaltaisiko hän toimia, kun oikea hetki tulisi? Pystyisikö hän edes pakenemaan Akatsukeilta? Ja jos hän epäonnistuisi… no, silloin kohtalo olisi luultavasti julmaakin julmempi, eikä hän voisi muuta kuin ottaa tulevan vastaan. Täytyi toivoa, että miehet olisivat nopeita, eikä se sattuisi paljon. Huh, sitä totisesti oli karmiva ajatella.

Kuolemaa.

Mitoki värähti. Hänellä ei ollut kylmä. Olo vain oli yhtäkkiä karmiva, pelottava suorastaan. Ahdistus puristi rintaa. Hän oli loukussa, ansassa, eikä ulospääsy ollut millään muotoa helppoa. Jos sitä edes oli…

Tyttö huokaisi raskaasti ja nousi sängystä. Hän hiipi varpaillaan huoneen ikkunalle ja jäi tuijottamaan ulos. Sydän oli puristunut kasaan. Hän jäi katselemaan kuutamoa ja taivasta täplittäviä tähtiä. Ne olivat luvattoman kauniita, tuntuivat ivaavan häntä. Tähdet olivat vapaita, toisin kuin hän. Kukaan ei käskenyt tai uhannut niitä.

Olipa typerä ajatus. Tähdethän olivat vain elottomia tulipalloja, kukapa niistä olisi ollut kiinnostunut. Tosin oli helpottavaa ajatella jotain typeryyksiä, erkaantua omasta tilanteestaan ja antaa ajatusten lentää jonnekin kauas. Kunpa Mitokilla vain olisi ollut lukemista. Se olisi helpottanut. Aina aiemmin hän oli paennut kirjojen ja elokuvien maailmaan, kun olo oli ollut paha. Ahdistus kaikkosi hetkellisesti, kun keskittyi täysillä johonkin muuhun.

Tyttö jäi sormeilemaan puista ikkunalautaa. Se oli tyhjä. Huoneessa ei ollut ainuttakaan kasvia, mikä oli sinällään harmi. Mitoki piti huonekasveista. Hänen pikkuinen asuntonsa oli niitä täynnä. Se oli melkein kuin olisi asunut viidakossa. Vihreä oli erittäin kaunis väri. Kaikkein kauneinta maailmassa hänestä oli tiheä bambumetsikkö. Se vihreys, tyyneys ja kauneus. Se oli jotain elämää suurempaa.

Liitelevien veitsien asunto oli eräs Mitokin lempielokuvista puhtaasti bambumetsäkohtauksien takia. Voi, se oli ollut niin kaunista. Herkkää. Toki tapahtumat olivat olleet jotain aivan muuta, mutta tyttö oli uppoutunut maisemaan, imenyt sitä itseensä, elänyt sitä… Kukaan ei koskaan ymmärtänyt, kun hän yritti selittää elämystään, mutta se johtui varmasti osittain siitä, ettei sitä voinut kuvailla sanoilla. Se täytyi kokea… ja se vaati sitä, että osasi eläytyä vihreyteen samalla tavalla kuin Mitoki. Harva taisi osata, tai sitten ihmisiä ei vain kiinnostanut.

Elokuvan katsominenkin olisi tehnyt terää. Kylä oli vanhanaikainen, mutta Konohassa Mitoki oli nähnyt elokuvateatterin, joten täällä saattoi olla myös. Tietysti oli luultavasti liikaa kuviteltu, että miehet olisivat päästäneet hänet elokuviin, mutta ainahan sitä saattoi yrittää. Se olisi ollut vaihtelua, ennen kaikkea mukavaa sellaista. Mukavuudet olivat olleet kovin vähissä moottoripyörän rikkoutumisen jälkeen.

Mitoki kietoi kädet itsensä ympärille ja keinui hiljaa edestakaisin. Hän kaipasi halausta, jotain turvallista elämäänsä. Edes jotain pientä, mutta kaikkialla oli tarjolla vain pelkoa ja epävarmuutta. Se oli kurjaakin kurjempaa. Mitoki ei muistanut, milloin oli ollut yhtä masentunut. Kenties silloin, kun hän oli eronnut ensimmäisestä poikaystävästään, siitä, jota oli uskonut rakastaneensa… mutta toisaalta tämä tuska oli hyvin erilaista. Yhtäkkinen ero Chiakista tuntui melkein fyysisenä kipuna. Silti oli mahdoton määritellä tarkasti, mihin kohtaan sattui. Ja toisaalta jatkuva pelko ja stressi tekivät hermoheikoksi, hajottivat mieltä hiljalleen.

”Aioitko paeta siitä ikkunasta?”

Miehen ääni sai tytön hätkähtämään. Mitoki käännähti nopeasti ympäri ja perääntyi askeleen verran. Se oli virhe, sillä hänen selkänsä osui kipeästi ikkunalautaan. Nyt hän oli ikävästi puun ja kuoren välissä. Miten ihmeessä mies oli onnistunut nousemaan sängystä täysin äänettömästi?

Mitoki puisteli nopeasti päätään. ”En todellakaan. Luuletko, että yrittäisin paeta pelkässä yöpaidassa?”
”Ei sitä tiedä…” mies pohdiskeli. ”Vai tarkoititko vihjata tuolla, että yrität pakoa heti, kun saat muut vaatteesi takaisin?”

Itachi ei missään nimessä ollut tyhmä. Mitoki puisteli taas kiivaasti päätään, vaikka juuri tuota hän oli miettinyt. Olisi ollut sulaa hulluutta myöntää sitä miehelle. Nyt hänen täytyi vain odottaa hieman pidempään. Saavuttaa miehen luottamus, jotta tämä ei osaisi olla varuillaan. Nythän tämä selvästi oli nukkunut koiranunta. Vahtinut Mitokia samalla, tai sitten Itachin täytyi olla erittäin herkkäuninen. Tyttö ei nimittäin ollut mielestään pitänyt meteliä.

”En ole idiootti. Saisitte minut heti kiinni”, Mitoki totesi pään puistelun vakuudeksi.
”Siinä olet oikeassa”, Itachi hymähti ja virnisti. Miehellä oli siis nykyisin ainakin kaksi ilmettä. Täydellisen tyyni ja tuo raivostuttava virnistys, mitä se ikinä tarkoittikaan. Se loi mielikuvan, että mies tiesi jotain, mitä Mitoki ei tiennyt. Ja se oli hyvin häiritsevää.

Tyttö tyytyi tuhahtamaan vastaukseksi. Hän ei halunnut olla oikeassa. Juuri nyt hän halusi epätoivoisesti olla väärässä. Oli löydettävä joku heikkous, joku oljenkorsi, jonka avulla pako onnistuisi.

”Mutta jos et yritä paeta, miksi olet ylhäällä tähän aikaan?” mies jatkoi, kun Mitoki ei sanonut mitään. Tyttö vilkaisi sivuilleen. Hänellä oli liikkumatilaa. Estäisikö Itachi häntä, jos hän yrittäisi livahtaa paikaltaan? Oliko hereillä olo sääntöjen rikkomista? Tänä yönä Mitokin mielessä oli enemmän kysymyksiä kuin hän pystyisi koskaan antamaan vastauksia.

”Ei nukuta”, Mitoki valehteli. Hän sai juuri ja juuri pidätettyä haukotuksen. Itachin kulmakarvat kohosivat kuitenkin siihen malliin, ettei mies oikein tainnut uskoa häntä.
”Ei nukuta vai et halua nukkua?” mies kysyi.
”Kuuluuko se sinulle?” tyttö sihahti. Hän kääntyi sivuttain mieheen nähden ja suuntasi askeleensa sänkyä kohti. Tai yritti tehdä niin. Käsi ilmestyi hänen eteensä ja painui ikkunankarmia vasten tukkien hänen tiensä. Mitoki käänsi katseensa uudestaan mieheen. Hämärässä hän erotti, että miehen normaalin ilmeen ja virnistyksen kaveriksi oli nyt liittynyt ärtyneisyys. Itachilla oli sittenkin useampia ilmeitä. Valitettavasti juuri tämän kyseisen kanssa Mitoki ei välttämättä halunnut tehdä tuttavuutta.

”Sovimmeko me jotain?” Itachi kysyi. Ääni oli tyyni ja väritön. Ja siitä huolimatta se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Mitokin selkäpiitä.
”Sinä sovit.”

Tyttö puri kipeästi omaan huuleensa. Hänen täytyi olla idiootti! Miksi hän oli mennyt sanomaan noin? Taivaan tähden, mikä häntä oikein vaivasi? Veren kaivaminen omasta nenästä ei ollut todellakaan viisasta. Hänellä ei ollut tapana tehdä niin… tai no, ehkä hän oli joskus… aika montakin kertaa tehnyt niin, mutta yleensä siihen ei ollut sisältynyt samanlaisia riskejä kuin nyt.

Itachi painoi silmänsä kiinni. Miehen kärsivällisyys näytti olevan lopussa. Sinällään Mitoki ei voinut ymmärtää, sillä hän oli kulkenut Akatsukien mukana kiltisti. Hän oli kapinoinut jossain määrin, mutta hän ei ollut pyrkinyt loukkaamaan Itachia suoraan. Hän oli myös ollut koko päivän kiltisti kirjavälikohtauksen jälkeen. Miksi hän ärsytti miestä niin paljon?

Miksi mies ärsytti häntä lähes yhtä paljon?

Mustahiuksinen mies huokaisi raskaasti ja avasi silmänsä. Ohikiitävän hetken Mitoki ehti pelätä, että tämän silmät hehkuisivat punaisina, mutta niin ei käynyt. Tyttö oli salaa äärimmäisen helpottunut. Itachi ei näyttänyt ollenkaan niin pelottavilta mustilla silmillä kuin punaisilla. Mistähän punaisuus oli edes johtunut? Kyse saattoi olla erikoisista piilolinsseistä… tai sitten mies oli oikeasti jokin demoni tai demonin valtaama. Mitoki ei olisi oikeastaan yllättynyt siitäkään, sillä tämä maailma, todellisuus, mikä lie, oli osoittautunut erikoisemmaksi kuin hän oli villeimmissä unelmissaankaan kuvitellut.

”Olisi paljon helpompaa pitää sinut elossa, jos opettelet käytöstavat ajoissa”, mies totesi.

Sanat upposivat Mitokin tajuntaan hyvin hitaasti, eikä hän silti ymmärtänyt niiden merkitystä kunnolla. Hän ei kyennyt tajuamaan, mistä Itachi oikein puhui. Mies selvästi viittasi johonkin, mitä tyttö ei tiennyt eikä kyennyt arvaamaan.

”Miksi sinä haluaisit pitää minut elossa?” Mitoki päätti kysyä suoraan. Hän ei ollut ehtinyt turtua tappouhkauksiin, ne saivat ihon kananlihalle ja sydämen paukuttamaan rintaa vasten. Ne saivat pelon oikeasti astelemaan esiin. Silti hänen oli pakko kysyä, vaikka hän pelkäsi, että Itachi vastaisi, ettei aikonutkaan.

”Haluaisitko sinä sitten, että haluaisin tappaa sinut?” Itachi tiedusteli ja astui hieman lähemmäs tyttöä. Mitoki tunsi olonsa äärimmäisen kiusaantuneeksi ikkunalaudan ja miehen välissä. Hän oli kuitenkin täysin varma, ettei onnistuisi livahtamaan karkuun toiselta puolelta sen paremmin kuin tältä. Itachi vain sulkisi tien vapaalla kädellään, ja sen jälkeen hän olisi entistä pahemmin loukussa.
”En”, Mitoki vastasi. Vastausta ei juuri tarvinnut miettiä. Hän halusi elää. Oli typerää edes olettaa muuta. Hänellä oli vain terveydelle vaarallinen tapa ärsyttää toisia, kun hän oli itse ärtynyt.
”Käytöksesi kertoo muuta”, kuului tuhahtava toteamus.

Mitoki ei tiennyt, mitä sanoa. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin uhannut hänen henkeään vain siksi, että hän hieman uhitteli. Toisaalta hän ei ollut aiemmin ollut tekemisissä suurrikollisten kanssa. Tappaminen oli varmasti Itachille arkipäivää. Sillä uhkaileminen oli sama juttu kuin lapsen pelottelu hengillä, jotka tulivat yöllä hakemaan, jos ei ollut kiltisti.

Nekään jutut eivät olleet tehonneet Mitokiin. Uhmasiko hän nyt kuitenkin kohtaloaan liikaa? Henget tuskin hakivat oikeasti ketään, mutta Itachi saattoi hyvinkin tuikata kunailla, jos saisi tarpeekseen. Mitokin järki sanoi, ettei häntä välttämättä tarvittu elävänä Chiakin huijaamiseen. Hänen ruumiinsakin saattoi riittää. Siinä mielessä olisi kannattanut olla kunnolla.

Se vain oli niin turkasen vaikeaa. Kisame raivostutti tyttöä, sillä hai ei ollut koskaan kai kuullutkaan sellaista sanaa kuin kunnioitus. Lisäksi tämä vihjaili ärsyttävästi kaikesta. Mitä taas Itachiin tuli… se mies oli liian omahyväinen ja kuvitteli tietävänsä kaiken muita paremmin. Mitoki ei pitänyt sellaisesta. Hän oli tottunut jo pitkän aikaa päättämään asioistaan itse.

”Sinä et vastannut kysymykseeni…” Mitoki esitti varovaisesti. Mies kurtisti hänelle kulmiaan. Nyt tämän kasvot näkyivät kuunvalossa hyvin selvästi, kun tämä oli lähempänä ikkunaa. Tämän iho näytti tavallistakin kalpeammalta, mutta jostain syystä se teki miehestä vain kauniimman. Tosin tuntui hölmöltä käyttää sanaa kaunis miehestä puhuttaessa, mutta Itachi oli kaunis, ei siitä päässyt mihinkään. Kaunis ja vaarallinen.

”Miksi haluaisin tappaa jonkun, jos se ei ole aivan välttämätöntä?” mies heitti vastakysymyksen.
”Koska olet rikollinen ja murhaaja?” Mitoki uskaltautui ehdottamaan. Hän piti tällä kertaa äänensä neutraalina.
”Ei se tarkoita, että pitäisin tappamisesta.”

Vastaus oli kummallinen. Mitoki ei voinut ymmärtää Itachia. Mies oli liian omituinen, liian salaperäinen. Tämä teki huomautuksia, mutta jätti jotain välistä kertomatta… mikä oli omiaan lisäämään tytön ärtymystä. Ei sillä, että Itachi olisi ollut hänelle millään tavalla tilivelvollinen. Mies olisi vain voinut pysyä sitten vaiti kokonaan. Tuollainen vihjailu teki toisen vain turhaan uteliaaksi.

Uteliaaksi? Mitä Mitoki oli juuri ajatellut? Hän ei halunnut olla utelias Itachin suhteen, eikä aikonut ollakaan. Päinvastoin, hän pyrkisi jättämään miehen omiin oloihinsa ja pakenemaan paikalta heti tilaisuuden tullen. Piti vain antaa tämän ensin tuudittautua siihen harhaluuloon, että kaikki sujui suunnitelman mukaan.

”Vai niin”, Mitoki totesi yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä.
”En pidä tuosta sävystä. Sinun pitäisi olla kiinnostunut siitä, mitä sinulle tulee tapahtumaan”, mies huomautti.
”Ja miksiköhän?” tytön ärtymys alkoi jälleen kasvaa. ”On yhdentekevää, mitä teen. Kuolen ennemmin tai myöhemmin.”
”Kenenkään ei pitäisi pyrkiä nopeuttamaan kuolemaansa.”

Siltäkö tilanne vaikutti? Tosin Mitoki liikkui taas Itachin asettamien sääntöjen rajamaastossa. Ottaen tilanteen huomioon toimintaa saattoi kutsua itsetuhoiseksi. Hän leikitteli omalla hengellään, mutta periksi antaminen oli niin vaikeaa. Mitoki ei ollut ihminen, joka halusi alistua toisen tahtoon noin vain. Hänessä oli aina ollut tiettyä kapinahenkeä.

”Onko tämä lopulta niin kamalaa?” mies kysyi, kun tyttö ei vastannut mitään. Mitoki puri huultaan.
”On”, sinihiuksinen puuskahti hetken kuluttua. Hyvä on, hän ei ollut varsinaisesti joutunut kärsimään, ellei laskettu jatkuvasta kävelystä kipeytyneitä lihaksia. Hän oli saanut ruokaa ja juomaa, mutta menettänyt vapautensa. Tosin ei hänellä ollut sellaista ollutkaan sitten tähän hulluun maailmaan saapumisen.
”Se on kovin ikävää”, Itachi totesi.
”Toivoitko sitten, että hyppisin onnesta, kun törmäsin teihin uudestaan?” Mitoki ärähti.
”No, et selvästikään viihtynyt Konohassa… On olemassa muitakin vaihtoehtoja.”

Tyttö räpytteli tovin sinisiä silmiään. Mistä Itachi tiesi, ettei hän ollut viihtynyt Konohassa? Oliko tuo ollut vain hyvä arvaus vai oliko mies tarkkaillut häntä pidemmän aikaa?

”Minä kyllä ajattelin, että ne muut vaihtoehdot kattaisivat lähinnä kotiinpaluun”, Mitoki sai sanottua. Hän ei suoraan sanottuna halunnut tietää, mistä Itachi oli tietonsa kaivanut.

Mies puisteli tytölle päätään lyhyesti. Vastaus oli masentava.

”Minä en ymmärrä, mitä vaaraa minusta on kenellekään, jos palaan kotiin ja pysyn vaiti”, tyttö huoahti.
”Riski on aina olemassa. Akatsuki ei ole kovin anteeksiantavainen järjestö”, Itachi selvitti. Sen Mitoki olisi pystynyt päättelemään myös itse.
”Minua ei kiinnosta, millainen järjestö se on. Haluan vain mennä”, tyttö yritti sitkeästi.
”Jos päästän sinut, päädyt korkeintaan takaisin Konohaan… ja jos he päättävät, että olet vaarallinen, sinut joko tapetaan tai vangitaan. Olet viettänyt kanssamme sen verran paljon aikaa, että en yllättyisi, vaikka vanhimmat olisivat jo kääntyneet sinua vastaan”, Itachi pohdiskeli.
”Mitkä saamarin vanhimmat?!” Mitoki äyskäisi. Tämä oli jo toinen kerta, kun mies höpisi näistä salaperäisesti vanhimmista.

Miehen katse oli pitkä ja se tuntui porautuvan Mitokin silmien kautta aina takaraivoon asti.

”Anteeksi”, tyttö mutisi.
”Etkö sinä todella tiedä?” Itachi varmisti. Mies ei sanonut, että oli hyväksynyt anteeksipyynnön. Kenties huuto lisättiin vain Mitokin syntilistaan, joka kasvaessaan lyhentäisi tytön jo muutenkin lyhyeksi käynyttä elämää.

Nyt oli tytön vuoro puistella päätään. Yllättäen hän halusi tietää. Hänestä oli koko ajan tuntunut, että Konohassa oli jotain pahasti pielessä. Jos hänen onnistuisi paeta ja päästä jopa kotiin, hänelle olisi taatusti hyötyä tiedoista. Hän voisi kertoa Chiakille totuuden Konohasta ja saada myös tämän palaamaan kotiin.

”Vanhimmat ovat ylin valta Hokagen takana. Päällepäin näyttää, että Hokage tekee tärkeät päätökset ja johtaa kylää, mutta hän on aina vastuussa vanhimmille teoistaan”, Itachi kertoi. ”Hokage voi olla viisas ja hyväsydäminen, yleensä on aina ollut, mutta nykyisin vallassa olevat vanhimmat eivät katso hyvällä ketään, joka ei taivu heidän tahtoonsa. He käyttävät ihmisiä häikäilemättä hyväkseen, pitävät muita pelinappuloina. He lietsovat vaikka sukulaiset sotaan keskenään saavuttaakseen omat tavoitteensa.”
”Chia…” Mitoki hengähti. ”Onko Chia vaarassa?”
”Tuskinpa… ellei hän aiheuta vanhimmille erityistä vaaraa. Hänen pitäisi vähintään olla vakooja tai hyvin taitava vieraan valtion ninja”, mies totesi.
”No, sitten ei ole hätää. Eihän Chialla ole mitään tuollaisia kykyjä. Hän vain lukee tunteita ja käy lenkillä. Harmittomampaa tapausta saa hakea”, Mitoki nauroi. Hetken hän oli pelännyt punapään olevan hengenvaarassa.

Seuraavassa hetkessä Mitoki puri huultaan ja pakotti kasvoilleen tiukan asiallisen ilmeen. Hän ei saanut lipsua tällä tavoin Itachin seurassa. Nauru kertoi rentoudesta, ja tässä seurassa ei ollut varaa rentoutua.

Itachin kasvoille oli jo ehtinyt levitä kummallinen ilme, joka kuitenkin pyyhkiytyi pois, kun Mitoki yritti katsoa tarkemmin. Noh, ehkä myös mies oli hämmentynyt hänen yllättävästä naurustaan. Hän oli lähinnä mököttänyt ja valittanut koko ajan.

”Kerropa hieman lisää ystävästäsi”, Itachi pyysi. Mitokin mielessä muljahti ikävästi. Miksi mies nyt halusi tietää Chiakista? Miksi punapää kiinnosti tätä?
”Enkä tasan kerro. Ei kuulu sinulle”, tyttö vastasi.
”Minulle kuuluu kaikki, minkä päätän kuuluvan minulle”, mies kehtasi väittää.

Mitoki jäi tuijottamaan Itachia. Jotenkin se, että mies kaipaisi yhtäkkiä tietoja Chiakista, suututti häntä suunnattomasti. Mies ei ollut kertaakaan kysellyt hänestä tarkempia tietoja, mutta kun punapää tuli puheeksi, tämä kiinnostui heti. Okei, mies oli kysynyt hänen nimensä, mutta siihen kaikki oli jäänyt. Miksi Chiaki kiinnosti niin paljon enemmän?

Oli miten oli, Mitoki ei aikonut kertoa punapäästä. Hän ei vaarantaisi ystäväänsä yhtään enempää kuin oli jo vaarantanut. Itachi ei saisi hänestä irti enää pihaustakaan.

Toinen käsi painui ikkunaa vasten aivan sinihiuksisen tytön pään vieressä. Kun Itachi nojautui eteenpäin, kuu valaisi tämän kasvot. Mitoki vei kädet selkänsä taakse ja painoi ne kiinni ikkunalaudan reunaan, jotta se ei olisi hangannut niin ikävästi selkään. Tyttö uskalsi tuskin hengittää. Chiakin takia hänen oli oltava vahva.

”Et siis aio puhua?” mies varmisti. Mitoki puisteli nopeasti päätään. Muuten hän ei pystynyt vastaamaan. ”Kyllä sinä vielä puhut.”

Itachi vetäytyi kauemmas ja käveli oman sänkynsä luokse. Jälleen Mitoki jäi hölmistyneenä tuijottamaan miehen perään. Tämän ailahtelu ja omituinen käytös vain lisäsivät epävarmuuden tunnetta. Oli kuin mies olisi tarkoituksellisesti halunnut pitää hänet varpaillaan.

”Tee mitä teet, mutta päivällä sinulla ei tule olemaan aikaa nukkua”, mies vielä huomautti, ennen kuin vetäytyi itse takaisin petiin.


A/N: Joku tarkkasilmäinen saattoi huomata tekstistä elokuvaviittauksen. Kyllä, se on siellä ihan tarkotuksella... ja kuulostaa ehkä hieman tyhmältäkin tarkoituksella ;D


Luku 15

”Haluaisin todella tietää, mitä on tekeillä, Kakashi.”

Chiaki avasi silmänsä. Oli varhainen aamu, liian varhainen hänelle. Ääni kantautui parvekkeelta, jonka ovi oli raollaan. Kakashi näkyi nojailevan kaiteeseen yhdessä sen vanhan pervon, Jiraiyan, kanssa. Punapää ei ollut nähnyt vanhusta useaan päivään. Miksi tämä oli nyt hänen parvekkeellaan? Oliko Mitokista saatu uutta tietoa?

Tyttö ei kuitenkaan noussut sängystä. Miesten keskustelu vaikutti yksityiseltä ja päättyisi taatusti, jos hän nyt nousisi. Sen sijaan hän jäi makaamaan sänkyyn ja sulki silmänsä uudestaan. Oli parempi teeskennellä nukkuvaa.

Tyttö ryhtyi tunnustelemaan tilannetta. Kakashi oli – taas kerran – kiusaantunut, mutta Jiraiyan suunnalta säteili peiteltyä ärtymystä, jopa lievää suuttumusta. Tunteita, joiden asiayhteyttä Chiaki ei ymmärtänyt. Mutta vau, hänestä alkoi totisesti tulla hyvä tässä. Yllättäen Jiraiyan tunne-elämän tavoittaminen oli helppoa. Chiaki oli harjoitellut useilla ihmisillä ja todennut Kakashin helpoimmaksi. Muiden tunteita oli huomattavasti vaikeampi tavoittaa. Ne tuntuivat olevan piilossa häneltä, kuin muurin takana. Tosin niin saattoi ollakin, sillä hänen uusi lähipiirinsä oli harjoitellut suojautumista ahkerasti.

Juuri siksi Jiraiyan helppous yllätti. Mies oli sentään tuntenut joskus empaatin. Tämän olisi pitänyt osata olla erityisen varovainen. Ja olihan tämä ollutkin. Vanhus osasi torjua tytön henkiset iskut hyvin vaivattomasti. Oli todella kummallista, että Chiaki pystyi lukemaan miehen tunteita vain vähäisellä yrittämällä. Siihen oli vain yksi selitys; punapäästä oli tulossa hemmetin hyvä. Aikaa oli kulunut todella vähän, ja jo nyt hän kykeni tunkeutumaan legendaarisen sanninin tunteisiin. Se oli erittäin rohkaisevaa, kun ajatteli Mitokin pelastamista.

”Ei mitään erityistä. Olen vain huolehtinut Chiaki-chanin turvallisuudesta. Hän on ollut siitä kovin huolissaan”, Kakashi kuului vastaavan vanhemman miehen uteluun.
”Chiaki-chanin?” vanhus toisti.
”Chiaki-sanin, kuulit väärin”, Kakashi oikaisi, valheellisesti.
”Olisiko noin?” Jiraiya tuhahti.

Kakashi ei vastannut. Miesten välille laskeutui syvä hiljaisuus. Kakashin kiusaantuneisuus kasvoi ja samoin teki Jiraiyan ärtymys. Chiaki myönsi itselleen, että tilanne oli outo. Hän ei voinut tajuta, miksi vanhempi mies hiillosti nuorempaa. Mitä Kakashin tekemiset Jiraiyalle kuuluivat?

”Hän on kovin nuori”, Jiraiya huomautti.
”Hän täyttää kahdeksantoista kahden päivän päästä”, Kakashi kuittasi.
”Ja se muuttaa tilannetta miten?”

Nyt Jiraiyan ärtyneisyys alkoi kuulua äänestä. Chiaki oli luullut tämän olevan leppoisa tapaus, pervo, mutta leppoisa. Ilmeisesti hän oli ollut pahemman kerran väärässä.

”Hänestä tulee täysikäinen”, Kakashi selvitti, vaikka asian olisi pitänyt olla itsestään selvä.
”En silti pidä tästä”, Jiraiya huomautti.
”En ole tehnyt mitään sopimatonta. Kuten sanoin, olen vain huolehtinut hänen turvallisuudestaan”, harmaa töyhtöpää sanoi.

Miehen sanat olivat totta. Tämä oli nukkunut Mitokin sängyssä ja poistunut paikalta aina, jos Chiaki oli vaikkapa vaihtanut vaatteita. Tämä oli ollut niin täydellinen herrasmies, että se oli suorastaan… raivostuttavaa?

Tosin ei punapään olisi pitänyt ajatella niin. Hänen oli hieman vaikea niellä omia ajatuksiaan miehen suhteen. Silti hän ei voinut mitään sille, että pelkästään Kakashin näkeminen sai sydämen hakkaamaan hieman kovempaa ja jännityksen kuplien nousevan vatsaan. Salaa hän toivoi, että mies olisi tehnyt jonkinlaisen aloitteen, mutta samalla hän alkoi yhä vahvemmin uskoa, että tämä vain pyrki miellyttämään häntä. Kakashi ei luultavasti ollut pätkääkään kiinnostunut. Mies piti aina välimatkan kohteliaan soveliaana, ei koskaan käyttäytynyt vihjailevasti eikä taatusti tehnyt mitään, minkä olisi voinut tulkita siveettömäksi. Mutta olihan ymmärrettävää, että mies mieluummin haki omanikäistään seuraa. Chiaki oli varmasti auttamattoman nuori tälle.

Niin, sen tyttö oli sentään saanut itselleen myönnettyä, että olisi halunnut olla Kakashille enemmän kuin ystävä. Valitettavaa oli, ettei mies tainnut tuntea samoin. Kyllä tällä oli lämpimiä tunteita useinkin, mutta tämä edelleen taisteli niitä vastaan. Jossain oli olemassa mies tai nainen, jonka Kakashi halusi, mutta jota ei jostain syystä voinut saada. Se oli aika surullista. Chiaki tiesi nyt varsin hyvin, miltä se tuntui. Ja samaan aikaan hän salaa toivoi, ettei mies saisi rakastaan. Se oli ilkeää, kyllä hän sen tiesi. Mutta jos joku toinen olisi saanut Kakashin, se olisi sattunut punapäätä aivan liikaa. Chiaki ei yksinkertaisesti voinut ajatuksilleen mitään. Kyllä hän tunsi niistä syyllisyyttä, mutta tunne ei vienyt ajatuksia pois. Se oikeastaan vain pahensi tilannetta.

”Sinun kuului pysyä parvekkeella ja jakaa vuorot tiimisi kanssa”, Jiraiya tuomitsi. ”Sen sijaan olet vapauttanut muut tehtävästä ja pitänyt vahtia sisällä.”
”Se oli Chiaki-sanin tahto, ei omani”, Kakashi selitteli. Oikeastaan Chiaki ei ollut ensimmäisen kerran jälkeen kehdannut pyytää miestä jäämään, vaikka oli sivulauseissa antanut ymmärtää, että se olisi hänestä mukavaa. Tilanne oli vain jotenkin liukunut siihen, että Kakashi vietti yöt Chiakin asunnossa, mutta nukkui kuitenkin Mitokin sängyssä. ”Ja lopulta tässä on kyse hänestä, ei siitä, mitä me haluamme”, Kakashi lisäsi selitykseensä. Se nyt ainakin oli totta. Kai punapäällä oli sentään oikeus päättää, kenet halusi turvakseen. Hänen henkensä tässä oli vaarassa… vaikka Kakashi oli kyllä sanonut, etteivät Akatsukit pystyisi noin vain tunkeutumaan kylään. Jos nämä yrittäisivät, seuraisi välitön yleishälytys. Koko kylä olisi hetkessä valmiustilassa Hokagea myöten, joten ei ollut pelkoa, että järjestön jäsenet yrittäisivät niin suoraa taktiikkaa. Kaiken järjen mukaan Chiaki olisi turvassa niin kauan kuin pysyisi kylässä.

Mutta silti hänellä täytyi olla oikeus valita oma vartijansa. Ei hän tietenkään olisi Kakashia pakottanut, mutta jos mies suostui häntä vahtimaan, hän oli vain hyvillään siitä.

”Minun ei tarvitse olla empaatti tajutakseni, että tilanne sopii sinulle paremmin kuin hyvin. Riittää, että olen mies”, vanhempi mies tuhahti. Jälleen kerran Chiaki oli ulalla. Ei Kakashi ollut valittanut siitä, että oli joutunut yöpymään asunnossa, mutta toisaalta ei tytölle ollut tullut vaikutelmaa, että mies olisi ollut siitä erityisen riemuissakaan.

”En ole tehnyt mitään sopimatonta”, Kakashi toisti.
”Jos tilanne on se, miksi Tsunade ja minä sitä epäilemme…” Jiraiyan lauseen loppu jäi roikkumaan ilmaan. Chiaki saattoi vain arvailla, mitä mies oli tarkoittanut. Selvää oli, että jotain punapäältä salattiin.
”En silti näe ongelmaa. En koskaan tekisi mitään, mikä vahingoittaisi Chiaki-sania”, Kakashi tuumasi. Sanat lämmittivät punapään mieltä, vaikka miehen kiusaannus alkoi olla käsin kosketeltavaa.

”Sinä olet häntä reilusti vanhempi. Minusta ei ole sopivaa, että…” Jiraiya aloitti.
”Olet itse tehnyt huomattavasti… miten sen sanoisi? Montako kertaa olet itse… nuoremman naisen kanssa…” Kakashi haki sanoja. Chiaki oli koko ajan enemmän ihmeissään. Kuulosti melkein siltä kuin hän olisi tapaillut Kakashia ja Jiraiya yritti kieltää moiset tapaamiset. Silti mistään sellaisesta ei ollut kyse – taivas tiesi, että punapää olisi ollut onnessaan, jos niin olisi ollut. Jiraiya meuhkasi aivan turhasta. Ja toisekseen tyttö ei voinut ymmärtää, miksi vanhempi mies olisi missään olosuhteissa puuttunut tilanteeseen. Tällä ei ollut erityistä syytä puuttua Chiakin seurustelusuhteisiin. Ellei tämä sitten halunnut tyttöä itselleen… Hyi! Karmiva ajatuskin!

Jiraiyan ärtymys puhui omaa kieltään kasvaessaan entisestään. Mies selvästi pyrki pitämään sen pois äänestään, sillä Chiaki ei olisi havainnut nyt mitään, ellei olisi tiennyt paremmin.

”Kyse on tyystin eri asiasta”, vanhempi mies sanoi. Äänen tyyneys loi valheellista turvallisuutta. Chiaki alkoi pelätä, että pian Jiraiya mottaisi Kakashia.
”Niin kauan kuin sinulla ei ole todisteita, en voi suhtautua sanoihisi täysin vakavasti”, Kakashi kiisti. ”Sanon tämän kaikella kunnioituksella. Tiedät, etten suhtaudu sinuun kevyesti ja tiedät, että arvostan sinua suuresti. Tässä asiassa minusta meidän on kuitenkin tärkeämpää kuunnella Chiaki-sania.”
”Seuraa tyttöä hetki ja mieti sen jälkeen uudestaan, kuinka paljon todisteita tarvitset!” Jiraiya ärähti. ”Minä en salli tätä. Tytön pitäisi olla enemmän omanikäistensä kanssa.”
”Olen pahoillani, mutten ole huomannut yhtäläisyyksiä. Enkä myöskään usko Chiaki-sanin olevan kiinnostunut sinun suostumuksestasi”, Kakashi sanoi.
”Koska hän on nuori, ja nuoret kapinoivat aina. Sinun pitäisi kuitenkin tajuta kantaa vastuusi”, Jiraiya painotti. Mies oli selvästi raivoissaan. ”Jos sinä…”

”Hei, Ero-sennin!” Naruton huuto leikkasi yllättäen ilmaa ja keskeytti vaaravyöhykkeelle liukuneen keskustelun. ”Tsunade-isoäiti käski ilmoittaa, että jäljittäjä on palannut… mitä se ikinä tarkoittaakaan.”

Kuului hiljainen tömähdys, kun Naruto laskeutui parvekkeelle. Miten ihmeessä porkkanapukuinen unikeko oli jo nyt hereillä? Jotain oli totisesti tekeillä. Jotain, mistä Chiaki ei tiennyt mitään.

”Onko jokin vialla?” Naruto kuului kysyvän, kun kumpikaan miehistä ei sanonut mitään.
”Ei. Jiraiya olikin juuri lähdössä”, Kakashi vastasi. ”Mene herättämään Chiaki-san. Voimme yhtä hyvin aloittaa harjoitukset hieman normaalia aiemmin.”

”Muista, mitä sanoin”, Jiraiya huomautti Kakashille samalla hetkellä, kun Naruto livahti parvekkeen ovesta sisään.

”Chia-a-chan!” blondi kuulutti heti sisälle päästyään. Chiaki ynähti vastaukseksi ja kääntyi kyljelleen. Häntä ei oikeastaan edes huvittanut nousta vielä. Oliko kello edes yhdeksää? Kukaan normaali ihminen ei noussut ylös näin aikaisin lomalla. Tosin oliko hän lomalla? Yllättäen sen asian määritteleminen oli vaikeaa.

”Chia-chan, herätys!” Naruto jatkoi. Tyttö räpytteli silmiään, ennen kuin avasi ne kunnolla. Pojan mölistessä oli kyllä ihan turha uneksiakaan nukkumisesta. Punapää nousi istumaan ja venytteli käsilihaksiaan. Hän olisi halunnut hetken rauhaa voidakseen pohtia juuri saamiaan tietoja tuoreeltaan, mutta se taisi olla turha toive.

”Huomenta”, Naruto virnisteli.
”Huoh- menta”, Chiaki vastasi haukotuksen sävyttämällä äänellä. ”Näinkö minä unta vai höpisitkö sinä äsken jostain jäljittäjästä?”

Blondin siniset silmät levisivät hämmästyksestä. ”Sinä olit hereillä!”
”No, en nyt varsinaisesti. Luulin vain kuulleeni äänesi, mutta ehkä tosiaan näin unta. Tuskin sinä mistään jäljittäjistä tietäisit…” punapää hymähti.
”Tasan tiedän enemmän kuin sinä!” Ja niin Naruto oli astellut ansaan. Olipa blondi helppo tapaus.
”Pyh”, Chiaki tuhahti ja nousi sängystä. Hän käveli vaatekaapin luokse ja nykäisi oven auki. Vaatevarasto oli todellakin liian suppea. Hänen olisi jonain päivänä skipattava harjoitukset ja mentävä ostoksille. Lähtisiköhän Sakura mukaan?

Jälleen punapää tunsi syyllisyydenpistoksen. Miten hän saattoi ajatella vaateostoksia, kun Mitoki oli vaarassa? Kuinka itsekäs hän olikaan! Ja silti hän tiesi, että tarvitsisi epätoivoisesti lisää vaatteita. Tyttö puisteli päätään. Hänen oli kai vain hyväksyttävä, että elämä jatkui, vaikka Mitokin tilanne oli huono. Hän ei voinut jämähtää ja ryhtyä rypemään syyllisyydessä ja itsesäälissä. Sellaisesta ei ollut hyötyä sen enempää hänelle kuin Mitokillekaan.

”Jos en ole ihan väärässä, Ero-sennin laittoi jäljittäjän etsimään teikäläisiä”, Naruto valaisi ja tuli nojailemaan vaatekaapin kylkeen.
”Empaatteja?” Chiaki varmisti samalla, kun kaivoi farkut esiin.
”Juuri niin.”
”Eivätkös kaikki empaatit ole kuolleita?” punapää tuhahti. Silti ajatus muista empaateista jäi junnaamaan hänen aivoihinsa.
”Olethan sinäkin elossa… Ehkä Ero-sennin etsii vanhempiasi”, Naruto veikkasi.

Chiaki suoristautui ja loi poikaan pitkän katseen. ”Älä viitsi sanoa tuollaista. En halua elätellä turhia toiveita. Minun vanhempani ovat luultavasti kuolleet. He pelastivat minut antamalla minut pois, koska tiesivät olevansa vaarassa. Niin sen täytyi olla. Älä anna minulle aihetta turhiin toiveisiin.”

Tyttö ja poika tuijottivat toisiaan kauan. Blondin päässä pyörivän raksutuksen saattoi melkein kuulla, kun tämä pohti Chiakin sanoja.
”Anteeksi, Chia-chan”, Naruto mutisi viimein.

”Mitäs te kaksi puuhaatte?”

Kakashi astui myös sisälle parvekkeelta. Mikään miehen olemuksessa ei viitannut tämän aiempaan keskusteluun Jiraiyan kanssa. Siis ulkoisesti. Chiakin ei tarvinnut edes yrittää, vaan miehen huolestuneisuus tunki hänen tietoisuuteensa suoraan. Heidän välilleen oli viime päivinä auennut jonkinlainen yhteys, jota tyttö ei osannut määritellä. Hän oli edelleen harmissaan siitä, ettei Kakashi suostunut kertomaan itsestään mitään, saati paljastamaan, ketä tapaili luultavasti salaa. Ei sillä, että se olisi Chiakille kuulunut. Hän vain… no, olisi halunnut tietää.

”Emme yhtään mitään”, punapää hymähti. Hän rutisti farkut rintaansa vasten ja kumartui sieppaamaan paidan kaapista. ”Kuule, minun olisi pakko päästä ostamaan uusia vaatteita. Tiedän, että harjoitukset ovat tärkeitä, mutta nämä kuluvat puhki jatkuvasta pesemisestä.”
”Minä voin auttaa!” Naruto innostui.
”Todellako?” Kakashi kysäisi, eikä Chiaki tiennyt, oliko kommentti tarkoitettu hänelle vai Narutolle. Joka tapauksessa hän ei ottaisi blondia mukaansa. ”Jos harjoittelemme nyt aamupäivän ja menet sen jälkeen vaikka Sakuran kanssa ostoksille. Luulen, että hän taitaa sen puolen paremmin kuin minä.”

Niin uskoi Chiakikin. Kakashi ei edelleenkään ollut vaihtanut tyyliään missään vaiheessa. Luultavasti tämän kaappi oli täynnä samanlaisia asuja. Miehiltä sellaista saattoi jopa odottaa, nämä eivät vain jaksaneet panostaa pukeutumiseensa samalla tavoin kuin naiset. Ei shoppailu ollut Chiakin mielipuuhaa varsinaisesti, mutta kyllä hän siitä aina välillä nautti. Tosin silloin, kun oli paine löytää jotain sopivaa, se oli erityisen hankalaa ja kiusallista. Yleensä juuri silloin ei löytynyt mitään.

Nyt kyllä olisi totisesti pakko löytää. Hän halusi syntymäpäivilleen jotain erityistä. Olihan hän ottanut farkkuhameen mukaan, mutta oikeastaan hän olisi halunnut pukea ylleen jotain juhlavampaa… vaikka eivät juhlat varmaan tuntuisi miltään ilman Mitokia. Kuka hänen kanssaan edes juhlisi? Naruto, Sakura ja Sasuke olivat kaikki edelleen alaikäisiä. Kakashia ei varmasti kiinnostaisi. Kenet hän sitten pyytäisi mukaan vai menisikö hän yksin?

Tyttö puisteli pikaisesti päätään. Hänen täytyi rauhoittua. Oli selvää, että hänellä oli nyt mielessään aivan liikaa kaikkea. Sellainen ei ollut hyvästä.

”Käyn vain pukemassa, niin voidaan mennä harjoittelemaan”, tyttö totesi ja virnisti kahdelle muulle. Tänään hän tunkeutuisi Naruton pään sisään. Jos hän kerran pystyi noin vain tunkeutumaan Jiraiyan tunne-elämään, blondinkaltainen tampio ei voinut missään nimessä tuottaa vaikeuksia. Ei Chiaki ollut aiemmin onnistunut Naruton kohdalla, mutta nyt hän oli kehittynyt. Hänestä oli tullut parempi. Tällä kertaa kloppi voisi yrittää rakentaa päähänsä millaisen muurin tahansa, Chiaki romuttaisi sen.

~o~

Chiakin kasvot olivat tulipunaiset, kun hän tuijotti Narutoa kiukkuisesti. Pojalla tuntui olevan turhankin hauskaa. Punapää puristi kätensä nyrkkiin ja keskittyi entistä ankarammin. Hän painoi luomensa kiinni ja pyrki näkemään henkisesti. Muuri tuli yhä uudestaan vastaan.

Tyttö tökki muuria mielessään, yritti löytää siitä aukkoja, jotain pientä kohtaa, joka olisi heikompi kuin muut. Ei mitään. Miten halvatussa tämä oli mahdollista? Miksi Naruto oli noin hyvä? Poika oli ninjan irvikuva, räävitön säheltäjä, ja silti Chiaki ei päässyt tämän tunne-elämästä jyvälle. Kyllä hän osasi kertoa, että blondilla oli juuri nyt aivan julmetun hauskaa. Sen näki, kun vaivautui avaamaan silmänsä. Sen jopa kuuli, kun tämä ivasi punapäätä.

Mutta tuolla tavoin päättelemiseen pystyi kuka tahansa. Miksi Chiaki ei enää onnistunut yhtä hienosti kuin aamulla? Hän ei voinut ymmärtää. Oliko kyse ollut vain ohimenevästä hetkestä? Oliko Jiraiya jättänyt suojautumatta, koska oli olettanut tytön nukkuvan? Punapää halusi vastauksia. NYT.

”Voi jumalauta!” tyttö karjaisi. Kynnet upposivat kämmeniin niin lujaa, että häntä sattui. Oma pää tuntui poksahtavan. Hänen oli pakko onnistua.

Jotain tapahtui. Naruton muuri heilahti. Tai jotain. Chiaki ei oikein osannut määritellä, sillä tunne oli kestänyt vain sekunnin verran, jos niinkään kauan.

”Hei, jotain rajaa!” Naruto huusi. ”Sinun piti vain tutkia tunteitani, ei käydä päälle!”

Punapää räväytti silmänsä auki. Naruto oli juuri nousemassa. Kun tyttö oli viimeksi katsonut poikaa, tämä oli seisonut tukevasti jaloillaan ja tehnyt typeriä ilmeitä. Nyt ne olivat pyyhkiytyneet pois. Blondia ei virnuiluttanut enää.

”Mitä tapahtui, Chiaki?” Kakashi tiedusteli. Mies loikkasi alas puusta, jossa oli lueskellut kirjaa kaikessa rauhassa blondin ja punapään käydessä tahtojen taistoa alhaalla.
”E-en minä tiedä”, tyttö mutisi. ”Naruton mielen muuri horjui, kun yritin oikein kovasti.”
”Se tuntui samalta kuin jos Sakura-chan olisi motannut”, Naruto kommentoi.
”Hmmm”, Kakashi hymähti. ”Chiaki taisi ensimmäistä kertaa hyökätä tahdonalaisesti. Sinun tosin piti yrittää vain tutkia Naruton tunteita”, mies moitti.

Tyttö käänsi katseensa varpaisiinsa. Ei tuota hyökkäystä nyt voinut sanoa kovin tahdonalaiseksi, koska hän oli yrittänyt juuri sitä, mitä oli käsketty. Hän oli vain menettänyt hermonsa kohdatessaan oman kykenemättömyytensä ja reagoinut… no, räjähtämällä. Hän ei ollut ollut vihainen Narutolle, vaan itselleen, koska ei ollutkaan niin hyvä kuin oli aamulla kuvitellut. Toiveiden romuttuminen oli kova pala.

”En tehnyt sitä tahallani… En ole yhtään sen parempi kuin aiemmin”, Chiaki myönsi.
”Olet sinä. Nyt muistat, mitä teit. Vai muistatko?” mies huomautti.
”Muistan. Tällä kertaa kaikki ei mennyt punaiseksi ja pyyhkiytynyt mielestä”, punapää sanoi.
”Sitten olet kehittynyt. Pian pystyt hyökkäämään silloin, kun haluat. Mutta tietysti toivon, ettet paisko Narutoa pitkin seiniä.”

Se olisi kieltämättä ollut hauskaa, mutta ehkä oli parempi jättää moiset kokeilut välistä. Narutoahan saattaisi oikeasti sattua, eikä tytöllä ollut mitään erityistä hampaankolossa blondia kohtaan, vaikka tämä oli joskus ärsyttävä. Hän oli alkanut mieltää Naruton kaveripojaksi.

”En paisko”, Chiaki lupasi. ”Mutten vieläkään päässyt käsiksi hänen tunteisiinsa.”
”Olenkin niin hyvä, ettet ikinä onnistu”, Naruto tölväisi.
”Odotahan vain”, punapää ärähti. Kyllä hän vielä näyttäisi. Hän ei tiennyt, miksi onnistui toisten kohdalla ja toisten ei, mutta hän selvittäisi vielä syyn siihen ja voittaisi ongelman. Hän oppisi käyttämään kykyjään.
”Ehkä on parempi lopettaa tältä päivältä”, Kakashi ehdotti.

Chiaki nyökkäsi miehelle. Tämä oli oikeassa. Hän tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin aikoihin. Osasyynä saattoi olla turhan aikainen herääminen, mutta kyllä harjoituksetkin olivat ottaneet koville.

”Mikseivät Sasuke ja Sakura muuten tulleet?” punapää tajusi vihdoin ihmetellä. Olisi hänellä ollut parempaakin kysymistä, mutta hän ei tiennyt, miten olisi asiansa esittänyt. Aamuinen keskustelu pyöri häiritsevänä hänen mielessään. Se ei ollut tarkoitettu hänen korville, joten sen puheeksi ottaminen oli vaikeaa. Lisäksi Naruton lisäämät tiedot jäljittäjästä olivat omiaan vain lisäämään tytön uteliaisuutta. Ja toisaalta hän ei pitänyt siitä, että häneltä salattiin asioita. Edes Kakashi olisi voinut vaivautua kertomaan. Silti mies liittyi mieluummin salaliittoon. Taas yksi valitettava todiste siitä, että Chiaki oli miehen mielestä aivan liian nuori, pelkkä lapsi. Sillä eihän vakavasti otettavilta aikuisilta salattu asioita. Heille kerrottiin kaikki yksityiskohtia myöten, vaikka totuus olisi ollut ikävä.

”He tarvitsevat aikaa myös omille harjoituksilleen”, Kakashi kertoi. ”Itse asiassa myös Naruto tarvitsisi.”

Syyllisyys pisti tytön rintaa. Hän tuhlasi muiden aikaa. Varmasti kaikilla oli parempaakin tekemistä kuin hänen auttamisensa.

”Mutta minä autan mielelläni!” Naruto ilmoitti. ”Voin harjoitella illalla. Olen jo muutenkin aika hyvä.”

Itseluottamusta pojalta ei ainakaan puuttunut. Silti Chiaki epäili tuhlaavansa muiden aikaa. Hän halusi kehittyä, mutta hän ei voinut estää muita kehittymästä sillä aikaa. Se oli väärin. Sitä paitsi hän tarvitsi koko tiimiä avukseen voidakseen saada Mitokin takaisin. Sen takia oli tärkeää, että kaikki saivat aikaa harjoitella. Oli harmillista, ettei hän pystynyt harjoittelemaan yksin. Hän tarvitsi aina kohteen.

”En olisi muuten pyytänyt Narutoa, mutta näyttää siltä, että minä en pysty salaamaan sinulta omia tunteitani ollenkaan, joten tarvitsimme paremman harjoituskohteen”, Kakashi kertoi. Nyt mies oli hieman hämillään. Ehkä tätä vaivasi se, ettei tämän tunne-elämä enää ollut yksin tämän. Se oli aina vaivannut myös Mitokia. Chiaki valitettavasti aisti myös sen ikävän tunteen, jonka tahaton avoimuus toisissa synnytti. Ehkä hänen pitäisi myös opetella sulkemaan oma päänsä, jotta Kakashi saisi välillä olla rauhassa. Oli vain melkoinen kiusaus tutkailla miehen tunteiden liikkeitä. Se oli liian kiinnostavaa.

”Häh, olenko jossain parempi kuin sinä, Kakashi-sensei?” Naruto innostui.
”Sinusta luultavasti tulee minua parempi vielä monessa asiassa”, mies vastasi. ”Sinussa on potentiaalia, kuten on myös sinussa, Chiaki. Tarvitsette vain molemmat paljon harjoitusta.”

Toisaalta miehen sanoista tuli hyvä mieli, toisaalta tunne, että Kakashi asetti punapään samalle tasolle Naruton kanssa. Tyttö oli vain oppilas, hieman erilainen kuin muut, mutta ei erityinen. Se oli masentavaa. Toivottavasti ostosreissu Sakuran kanssa piristäisi… jos toisella tytöllä nyt oli harjoittelulta aikaa.