You are viewing afeni

September 2009

S M T W T F S
  12345
6789101112
13141516171819
20212223242526
27282930   
Powered by LiveJournal.com
Chocobo

Fic: Älä kysy hintaa (Naruto, K-15/K-18)

Author: Afeni
Rating: K-15/K-18
Disclaimer: En omista Narutoa. Omat hahmoni ovat minun, samoin tarina.
Genre: Romance, action, adventure, A/U
Summary: Kesäloman piti olla paras aikoihin. Lukiolaiset Chiaki ja Mitoki päättävät viettää lomansa matkustelemalla mahdollisimman halvalla. Mitä tapahtuu, kun tyttöjen vuokraama moottoripyörä hajoaa keskellä Ei-mitään?
Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.

Luku 8

Chiaki nousi istumaan sängyllään ja venytteli käsiään raukeasti. Hän oli nukkunut tavattoman hyvin. Mikään ei ollut tänä yönä häirinnyt hänen uniaan, eivät edes Mitokin häiriintyneen seksuaaliset unet. Tuntuipa hyvältä, kun oli pitkästä aikaa nukkunut oikein kunnolla.

Tyttö aukaisi silmänsä ja kirkaisi saman tien. Sasuke istui Mitokin petaamattomalla sängyllä synkeä ilme kasvoillaan. Chiaki kiskoi peittoa paremmin päälleen, sillä yöasu ei peittänyt todellakaan tarpeeksi.

”Mitä halvattua sinä täällä teet?” Chiaki sai kysyttyä. Mitoki oli varmaankin herännyt aikaisin. Vilkaisu kelloon kertoi, että aamupäivä oli ehtinyt vierähtää jo kymmeneen. Mutta Chiaki nyt nukkuikin aina pidempään kuin hänen sinihiuksinen yliaamuvirkku ystävänsä.

”Tulin tarkistamaan, että olet kunnossa, Chiaki-san”, Sasuke vastasi. ”Hyvää huomenta.”
”Huomenta…” Chiaki mutisi. ”Olen aivan kunnossa. Voit mennä.”
”Enpä taida.”

Hyvä on, nyt punapää tajusi, miksi Sasuke ärsytti Mitokia. Pojalla oli näköjään huonotkin puolensa. Juuri nyt tämä vaikutti lähes yhtä rasittavalta kuin Naruto. Chiaki ei ollut pyytänyt korppihiuksista poikaa sisälle. Hän ei kaivannut tämän seuraa heti aamutuimaan.

”Mito ei pitäisi siitä, että olet täällä. Hänen mukaansa sinä olet ollut hänelle hieman ilkeä”, punapää yritti. Kuinkahan paljon Sasuke oli ehtinyt nähdä? Ei olisi pitänyt nukkua topissa ja minishortseissa. Mutta Chiaki ei ollut osannut odottaa mitään tällaista. Edes Naruto ei ollut niin törkeä, että olisi kävellyt luvatta sisälle. Tosin sillä pojalla oli taipumusta vielä pahempaan aamu-unisuuteen kuin Chiakilla, joten eipä tämä olisi koskaan kerinnyt mitään nähdäkään.
”Mitoki-sanin mielipiteillä ei taida olla enää merkitystä”, Sasuke totesi ja nousi seisomaan.
”Kuinka niin?” Chiaki kummasteli.
”Hän lähti.”
”MITÄH?!” punapää kiljaisi ja suorastaan pomppasi ylös sängystä. Enää hän ei välittänyt siitä, että oli puolipukeissa. Hän ryntäsi Sasuken luokse silmät salamoiden. ”Mitä sinä sanoit?!”
”Mitoki-san jätti kylän viime yönä”, Sasuke selvitti.
”Ja sinä annoit hänen tehdä niin?!” Chiakin ääni kohosi parilla oktaavilla.

Näin ei voinut käydä! Miksi Mitoki oli lähtenyt? Miksei tämä ollut edes sanonut mitään? Tämä oli väärin! Metsä oli suuri ja vaarallinen, Akatsuki oli heidän perässään, ja Mitoki päätti lähteä hortoilemaan yksin. Se tyttöhän oli tuomittu kuolemaan. Sasuke oli tuominnut tytön kuolemaan päästämällä tämän menemään.

”Kuinka sinä saatoit?!” Chiaki karjaisi. Hän ei ollut koskaan ollut näin vihainen. Sasuke oli käytännössä murhannut hänen parhaan ystävänsä! Maailma olisi tyhjä ilman Mitokia. Punainen viha hyökyi Chiakin yli niin käsittämättömällä voimalla, ettei hän kyennyt hallitsemaan sitä. Hän vain puristi kätensä nyrkkiin ja karjui keuhkojensa täydeltä raivoaan. Hän ei ikinä, ei koskaan antaisi tätä anteeksi Sasukelle.

”Hän halusi itse lähteä”, Sasuke tokaisi.
”Se on sinun vikasi! Sinun syysi! Sinä maksat!” Chiaki kirkui. Hän ei kunnolla hahmottanut omia sanojaan. Hän ei edes nähnyt huonetta. Kaikki hänen ympärillään oli punaista.

Yhtäkkiä Sasuke huusi, mutta pojan huuto toi Chiakille ainoastaan kummallista mielihyvää.

~o~

”Se on Sasuke-kun!” Sakura kiljaisi ja laskeutui turva-asunnon parvekkeelle yhdessä Naruton kanssa. ”Se saamarin sinipäinen lehmä on taatusti asialla!”

Tyttö ryntäsi Naruto kannoillaan sisälle lukitsemattomasta parvekkeenovesta. Sasuke seisoi Mitokin sängyn edessä ja puristi päätään molemmilla käsillään. Chiaki seisoi vähän matkan päässä kädet nyrkissä kasvoillaan raivoisa ilme.
”Mitä hittoa?!” Naruto kirosi. ”Sasuke!”

Korppihiuksinen poika ei vastannut, vaan piteli edelleen päätään. Pojan ilme oli täynnä tuskaa.
”Se on Chiaki-san!” Sakura huudahti. Hän liikkui, ennen kuin edes ehti ajatella. Yksi tarkasti suunnattu isku jysäytti Chiakin vasten seinää. Tytön pää retkahti seinälankkuihin, ja tämä valahti hervottomana lattialle. Naruto ryntäsi punapään luokse Sakuran kiirehtiessä auttamaan Sasukea.

”Mitä tapahtui?” vaaleanpunahiuksinen tyttö halusi tietää auttaessaan Sasukea suoristautumaan.
”Minä en ymmärrä…” Sasuke mutisi. ”Hän vain alkoi huutaa ja seuraavassa hetkessä minusta tuntui, että pääni räjähtää vihasta.”
”Vihasta?” Naruto toisti kauempaa. ”Chiaki-chan ei herää.”
”Äh, anna hänen olla”, Sakura tuhahti.
”Ei se ollut hänen vikansa, Sakura”, Sasuke kuitenkin sanoi. ”Se oli jokin hallitsematon reaktio. Hänellä on kykyjä, joita hän ei todellakaan hallitse. Meidän on mentävä Kakashi-sensein puheille.”

Sakura vilkaisi epäluuloisena Chiakin suuntaan. Hän oli pitänyt punapäätä suhteellisen järkevänä tapauksena. Itse asiassa hän oli uskonut voivansa ystävystyä tämän kanssa, sillä tämä ei edes yrittänyt kilpailla hänen kanssaan Sasuken suosiosta, vaan käyttäytyi kaikin puolin asiallisesti – toisin kuin typerä ystävänsä. Chiaki oli tähän saakka vaikuttanut hyvin mukavalta.

”Oletko varma?” Sakura kysyi korppihiuksiselta pojalta.
”Olen. Kerroin hänelle Mitoki-sanin lähdöstä ja…” Sasuke aloitti, muttei päässyt pidemmälle, sillä Naruton älähdys keskeytti hänen puheensa.
”Onko Mito-chan lähtenyt? Luulin, ettei hänestä ole voittamaan sinua!” blondi ällisteli.
”Ei olekaan”, Sasuke tuhahti ärtyneenä. ”Annoin hänen mennä, koska hänestä on vain harmia.”
”Teit aivan oikein”, Sakura myönteli. Ainakin sinihomejuustosta oli päästy eroon. Ehkä Chiaki oli sitten ottanut raskaasti ystävänsä lähdön ja reagoinut jotenkin kummallisesti. Isku oli vaikuttanut joltain, mitä Ino olisi saattanut käyttää. Chiaki ei ollut ninja, mutta… tai no, mistäpä senkään tiesi. Ehkä tämä oli jonkun ninjaklaanin kadonnut jäsen. Se olisi selittänyt sen, ettei tyttö osannut käyttää taitojaan kunnolla ja oli vahingoittanut Sasukea. Ehkä Chiakille voisi jopa antaa anteeksi.

”Meidän pitää mennä Kakashi-sensein luokse”, Sasuke toisti. ”Naruto, ota Chiaki-san.”

Sakura pani merkille, että blondi näytti turhankin tyytyväiseltä tehtäväänsä, mutta ei ehtinyt pohtia asiaa tarkemmin, sillä Sasuke horjahti yrittäessään liikkeelle. Luoja, mikä punapää oikein oli? Sasukea ei noin vain voitettu.

Tyttö joutui tukemaan Sasukea, kun he lähtivät suuntaamaan Kakashin asunnolle. Oli mukavaa tuntea pojan keho omaansa vasten, mutta kieltämättä Sakuraa huolestutti.
”Käytitkö sharingania häntä vastaan?” hän uteli pojalta.
”En”, Sasuke vastasi yksitotisesti. ”Sitä paitsi hänen taitonsa on ehdottomasti verirajoite. En voisi kuitenkaan kopioida sitä. Ja se ei perustunut käsisinetteihin. Olisin huomannut, jos hän olisi muodostanut niitä.”

Puhtaasti mielen voimiin liittyvä taito? Sellaisesta Sakura ei ollut edes kuullut. Kaikkiin taitoihin liittyi jotain muutakin. Eikä Chiakilla ollut edes tavallisesta poikkeavia silmiä. Tytön silmät olivat suorastaan tylsänvihreät. Niin tavalliset kuin vain saattoi olla. Kyse ei siis voinut olla edes silmätekniikasta. Mistä oikein oli kyse?

Kesti pienen ikuisuuden, ennen kuin Kakashi avasi parvekkeen ovensa. Silti mies ei ollut edes täysissä pukeissa. Tällä oli yllään vain löysät olohousut, hihaton paita ja selvästi hyvin äkkiä päälle kiskottu maski, joka oli nyt hieman vinossa. Oli omituista nähdä Kakashi vapaa-ajan asussa.

Miehen näkyvissä oleva silmä laajeni hämmästyksestä, kun Naruto laski tajuttoman Chiakin tämän sohvalle ja Sakura auttoi Sasuken istumaan nojatuoliin. Kolmikko ei ollut koskaan käynyt opettajansa luona, joten vaaleanpunapäinen tyttö ei voinut vastustaa pientä vilkaisua ympärilleen.

Kalusteet olivat hieman nuhjuisia. Eivät todellakaan uusimman sisustusmuodin mukaisia. Kirjoja lojui kaikkialla ja ikkunalaudalle oli aseteltu yksinäinen bambu. Miehen olohuone näytti miellyttävältä, vaikkakin hieman sotkuiselta ja hompsuiselta.

”Mitä on tekeillä?” Kakashi kummasteli. Sasuke kuvasi tapahtumat lyhyesti. Harmaahiuksinen mies keskittyi nyökyttelemään. Tämä ei suonut pojalle edes katsetta, vaan oli täysin keskittynyt Chiakiin. Se oli Sakurasta kovin omituista. Lopulta Kakashi kumartui tytön puoleen ja raotti tämän toista silmää. Epäilemättä mies tarkisti, oliko tytön katseessa vihjeitä silmätekniikoiden suuntaan.

”Hän ei tehnyt sinettejä eikä hänellä ole erikoissilmiä”, Sakura summasi. ”En tiedä, mikä hän on, mutta hän on ehdottoman vaarallinen, jos ei saa taitojaan kuriin.”
”Ehkä meidän olisi syytä kuunnella hänen puolensa tarinasta”, Kakashi ehdotti tytön kauhuksi.
”Entä jos hän riehaantuu taas ja tyrmää meidät kaikki?” Sakura kauhisteli.
”Siinä tapauksessa hän on ansainnut paikkansa tässä kylässä erinomaisena ja ensimmäisenä täysin kouluttamattomana ninjana”, harmaahiuksinen mies naurahti. ”Herätä hänet. Hän sai tällin päähänsä, mutta pystyt kyllä helposti parantamaan hänet.”

Sakura totteli varsin vastahakoisesti. Kakashi ei ollut enää hänen opettajansa, mutta mies oli tiiminjohtaja. Tosin ensimmäistä kertaa elämässään Sakura kyseenalaisti tämän käskyn.

~o~

Chiaki veti syvään henkeä ja räväytti silmänsä auki. Hänen päätään särki, mutta hän ei kyennyt muistamaan, mistä särky johtui. Hän muisti vain, että Sasuke oli kertonut Mitokin lähteneen.

Tyttö kavahti pystyyn. Hänen silmissään alkoi vilkkua saman tien.
”Ei niin nopeasti”, tuttu ääni varoitti. Punapää kohotti katseensa ja kohtasi tutuksi käyneen tummanharmaan silmän lempeän katseen. Miksi Kakashi oli täällä? Ja missä edes oli täällä? Hän ei taatusti ollut hänen ja Mitokin makuuhuoneessa.
”Mitä tapahtui? Missä minä olen?” tyttö kysyi voipuneena. Olipa hänellä kamala olo. Aivan kuin hän olisi jäänyt katujyrän alle.
”Toivoin, että sinä olisit voinut vastata siihen ensimmäiseen kysymykseen”, Kakashi totesi. ”Minä voin vastata toiseen. Olet minun asunnossani.”

Chiaki nyökkäsi. Kakashikaan ei siis tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Oliko joku hyökännyt hänen kimppuunsa? Hän ei kerta kaikkiaan kyennyt muistamaan. Mutta sen hän tiesi, että Mitoki oli poissa. Se oli kamalaa. Tyttöparka vaelsi yksin metsässä. Luultavasti tämä oli eksynyt alta viiden minuutin.

Kyyneleet nousivat punapään silmiin. Nyyhkäykset tulivat ulos hervottomina sykäyksinä. Hän tunsi Kakashin istuvan viereensä sohvalle ja tarrautui saman tien kiinni miehen paitaan. Hän hautasi kasvonsa siihen ja antoi itkun tulla.

”Halaa häntä”, Sakura komensi jostain kauempaa. Kakashi kietoi kätensä kömpelösti itkevän Chiakin ympärille.
”Sasuken takia Mito kuolee!” Chiaki nyyhkytti miehen paitaa vasten.
”Äläs nyt liioittele”, Kakashi yritti, mutta tytön itku vain yltyi. ”Kyllä hän pärjää. Hän kuulemma halusi itse lähteä.”
”Mito on ihan surkea suunnistaja!” Chiaki kiljaisi. Tämä oli kamalaa. Heidän täytyisi välittömästi lähteä etsimään sitä idioottia. Mikä ihme Mitokia riivasi? Miksei tämä tajunnut omaa parastaan?

Samassa parvekkeenovi lennähti auki. Jopa Chiaki nosti kostean katseensa kuullessaan äänen. Jiraiya ryntäsi sisälle Kakashin olohuoneeseen.
”Sanoit, että haluat uutiset välittömästi. Huhujen mukaan Akatsuki on liikkeellä. Pari heistä on nähty kaksi päivää sitten Tulimaan rajoilla”, vanhus ilmoitti välittömästi.
”Eikääh!” Chiaki kirkui ja hautasi uudestaan kasvonsa Kakashin paitaan. ”Nyt Mito kuolee varmasti!”
”Hei!” Jiraiya huudahti. Mies teki pikaisesti pari sinettiä käsillään, ja tasan samalla hetkellä Kakashin olohuoneen ikkunaan ilmestyi särö yläreunasta alas asti. ”Pidäpä tunteesi kurissa, tyttö!”

Chiaki kuuli miehen sanat etäisesti, mutta maailma alkoi jälleen muuttua punaiseksi. Hän ei kerta kaikkiaan vain hallinnut itseään. Miksei kukaan tehnyt mitään? Mitoki oli suorastaan tarjoiltu Akatsukille.

Tyttö tunsi käsien tarttuvan päähänsä. Hänet vedettiin kauemmas Kakashista. Jotain lämmintä levisi kuvioksi hänen otsalleen. Punaisuus katosi hitaasti ja sen tilalle tuli voimaton väsymys. Hän lysähti istuvilleen sohvalle ja hengitti raskaasti. Yhtäkkiä hänen sisällään oli tyyntä. Hän ei tavoittanut omia tunteitaan. Toisaalta hän ei edes halunnut tavoittaa niitä juuri sillä hetkellä. Hän tajusi itsekin olevansa poissa raiteiltaan. Hänelle oli tapahtumassa jotain hyvin omituista.

”Mitä sinä teit, Ero-sennin?” Naruto kummasteli.
”Sidoin hänen tunteensa joksikin aikaa”, irstas vanhus vastasi. Chiaki tajusi, ettei tuntenut edes inhoa tätä kohtaan. Ei, vaikka tämän katse kulki turhan hitaasti hänen vähäpukeisen vartalonsa ylitse. Mies tsekkasi hänet, mutta hän ei osannut raivostua. Hän ei tuntenut kerrassaan mitään.
”Sinä taidat tietää, mistä on kyse, Jiraiya-sama”, Kakashi totesi. Mies nousi, poikkesi makuuhuoneessaan ja palasi sieltä viltin kanssa. Chiaki soi tälle pienen hymyn, kun mies asetteli viltin hänen päälleen. Jos hän olisi tuntenut jotain, hän olisi ehdottomasti ollut hyvin kiitollinen tästä palveluksesta.
”Luulen tietäväni. Minun on vain kovin vaikea uskoa sitä”, vanhempi mies totesi.

Kaikkien katseet keskittyivät nyt valkohapseen, joka näytti nauttivan saamastaan huomiosta. Silti tämä onnistui samaan aikaan näyttämään huolestuneelta.

”Tyttö on todennäköisesti empaatti”, Jiraiya pamautti. Chiaki ei oikein tiennyt, mitä sana tarkoitti. Empatian hän ymmärsi. Empaatti oli hänelle uutta.
”Mikä se on?” Naruto kysyi kysymyksen, joka oli kaikkien huulilla.
”He vaistoavat toisten ihmisten tunteet. Läheistensä erityisen hyvin, mutta he voivat vaistota muidenkin. Se tekee heistä erinomaisia ihmistuntijoita, viettelijöitä ja vakoojia. He pystyvät vaikuttamaan kohteensa tunteisiin valitettavan hyvin niin halutessaan… tai käyttämään negatiivisia tunteita vihollisensa musertamiseen”, Jiraiya selitti.
”Juuri niin hän teki minulle”, Sasuke huomautti. ”Olin täysin varma, että pääni räjähtää yhtäkkiseen vihaan, joka täytti minut kokonaan. Se oli pahempaa kuin…” pojan ääni hiipui. Tämä ei ilmeisesti halunnut jakaa tuntojaan enempää.
”Mutta en minä voi olla empaatti. En minä osaa mitään tuollaista”, Chiaki huomautti. ”Eikä meillä ole aikaa tähän. Mito on pulassa.”
”Kuunnellaan silti, mitä Jiriaya-samalla on sanottavaa”, Kakashi pyysi. ”Lupaan sinulle, että asiat järjestyvät.”
”No niin. Ongelmahan tässä on, ettei empaatteja pitäisi enää olla. Heitä käytettiin ninjasodissa aseina kauan sitten, mutta he olivat jossain määrin arvaamattomia, saattoivat kääntyä omiaan vastaan, jos aistivat mielestään vääriä tunteita”, vanhus selitti. ”Heidät haluttiin tuhota. Vain harvat selvisivät hengissä. Nykyisin yhtään ei pitäisi olla elossa. Jos Chiaki-chan on empaatti, hän on todella harvinainen tapaus.”
”Se selittäisi hänen adoptionsa. Ehkä hänen olemassa olonsa haluttiin salata”, Kakashi pohdiskeli.
”Onko empaatti joku superninja?” Naruto halusi tietää.
”Empaatti ei ole ninja lainkaan. Empaattien kyvyt ovat puhtaasti henkisiä”, Jiraiya korjasi. ”Heidän ei tarvitse ottaa fyysistä kontaktia viholliseensa, ei tehdä ainuttakaan sinettiä eikä käyttää katsettaan. Tunteet ovat heidän aseitaan… ja se tekee heistä hyvin vaarallisia.”

Chiaki tuijotti tyhjin katsein eteensä. Hänen mielensä perukoilla pyöri vaisu hämmennys, pelko ja järkytys. Hän tavoitti tunteet vain etäisesti eivätkä ne herättäneet hänessä kunnollisia reaktioita. Jiraiya oli tehnyt hänelle jotain, piirtänyt hänen otsaansa jotain. Hän oli turvallisesti jumissa. Ikään kuin tunteidensa ulkopuolella. Se oli omituista, sillä hän oli aina kokenut tunnemaailmansa hyvin voimakkaaksi. Ja viime aikoina jakanut myös Mitokin tunteet jatkuvasti.

”Minä…” tyttö aloitti. ”Jiraiya-sama on varmaankin oikeassa. Minä pystyn tuntemaan muiden tunteet. Miton parhaiten, mutta myös joskus teidän muidenkin. Sasuke on usein vihainen, vaikkei näytä sitä, Sakura on välillä pirullisen mustasukkainen ja Kakashi-san…” Tyttö puri huultaan eikä sanonut enempää. Häntä ei oikeastaan nolottanut tällä kertaa, mutta hän ei silti halunnut paljastaa muille aivan kaikkea. ”Mitä minulle on tapahtumassa?” hän kiirehti lisäämään.
”Ilmeisesti kokemasi järkytys sai sinut hyökkäämään ensin Sasukea, sitten minua vastaan”, Jiraiya kertoi.

Chiakin oli vaikea niellä miehen sanoja. Mutta toisaalta hän ei itse kyennyt keksimään parempaa selitystä. Hänen mielensä oli siis kummallisella tavalla vinksahtanut ja hän pystyi käyttämään sitä aseena. Se ei kuulostanut lupaavalta. Hän saattoi olla vaaraksi muille.

”Sinun on opittava hallitsemaan kykyjäsi”, Jiraiya huomautti. ”Muuten voit vahingoittaa lähimmäisiäsi hyvin pahasti.”

Tyttö nyökkäsi lyhyesti. Hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Eikä hän todellakaan tiennyt, miten hän oppisi hallitsemaan kykyjään.

”On vielä eräs asia”, Jiraiya lisäsi. ”Monilla empaateilla oli aikoinaan tasapainottaja. Henkilö, joka auttaa empaattia pysymään hallinnassa. Vaikka empaatti hallitsisi kykynsä, ne voivat joskus riistäytyä käsistä. Sen takia tasapainottaja on tärkeä.”
”Miten tasapainottaja käytännössä toimii?” Kakashi tiedusteli ja vilkaisi Chiakia syrjäsilmällä. Tyttö tuijotti tiiviisti Jiraiyaa. Hänellä oli jo vahva aavistus tästä tasapainottajasta.
”Hän on läsnä empaatin elämässä. Empaatti ja tasapainottaja tuntevat vetoa toisiaan kohtaan ja heidän on vaikea olla erossa toisistaan. Tasapainottaja ei usein edes tiedä olevansa sellainen, vaan usein tämä oli empaatin puoliso tai paras ystävä tai jotain sellaista. Empaatin ja tasapainottajan välillä on usein voimakas henkinen side”, vanhempi mies selosti.
”Voiko se rikkoutua?” Chiaki kysyi. Pelko alkoi kummitella hänen mielessään, muttei edelleenkään järin voimakkaana. Silti tunteiden sitominen ei näyttänyt olevan pysyvää. Tyttö tajusi, että pian hän saattaisi joutua taistelemaan omia kykyjään vastaan. Järkyttymistä piti nyt välttää.
”On se mahdollista. Mikä tahansa ihmissuhde voi rikkoutua”, Jiraiya totesi. ”Tietysti se vaatisi erityisiä olosuhteita. Tasapainottajan pitäisi tuntea itsensä tarpeettomaksi tai empaatin ärsyyntyä tasapainottajaan jostain syystä hyvin suuresti. Tosin eivätkös kaikki suhteet yleensä hajoa näistä syistä?”
”Paska…” Chiaki mutisi. ”Meidän on oikeasti saatava Mito takaisin.”

Kakashi nyökkäsi tytölle lyhyesti. Mies näytti kuitenkin hyvin huolestuneelta. Mitokin hakeminen takaisin ei tainnut olla kovin yksinkertaista.

”Jonkun pitäisi kouluttaa Chiaki-chania kykyjensä hallinnan suhteen”, Jiraiya huomautti. ”Ja jos Mitoki-chania ei löydy…”
”Hänet pitää löytää!” Chiaki ärähti.
”Älä nyt kiihdy. Ethän halua hajottaa Kakashin asuntoa?” vanhus keskeytti tytön, ennen kuin tämä pääsi alkuun. Chiaki veti syvään henkeä. Tunteiden sitomisen ansiosta oli helpompaa pysytellä rauhallisena, mutta selvästi tekniikka rakoili jo. Koko ajan aavistuksia tunteista hiipi hänen tajuntansa laitamille. ”Kuten sanoin, jos Mitoki-chania ei löydy, olet omillasi, kunnes kohtaat uuden tasapainottajan.”
”Uuden?” Chiaki kysyi.
”Kuten ihmissuhteet yleensäkään, eivät tasapainotussuhteetkaan ole välttämättä pysyviä”, mies kertoi.

Silti ajatus oli epämukava. Mitoki oli ollut Chiakin elämässä vain muutaman vuoden, mutta niiden aikana he olivat ystävystyneet. Tosin nyt tietysti heräsi kysymys, oliko heidän ystävyytensä koskaan ollut aitoa? Oliko se vain kohtalon sanelema pakote? Kaikkea tätä oli kovin vaikea hyväksyä. Toki Chiakin elämään oli tullut viime aikoina todella paljon kaikkea uutta, mutta mikään siitä ei ollut koskenut varsinaisesti häntä itseään. Oli helpompaa hyväksyä muihin liittyviä asioita kuin muuttaa yhtäkkiä omaa minäkuvaansa. Hänkö muka ei ollutkaan tavallinen tyttö tavallisesta koulusta? Se oli käsittämätöntä.

Hän oli jonkinlainen friikki, jolla oli vaarallisia kykyjä. Niin vaarallisia, että hänenkaltaisistaan oli haluttu hankkiutua kokonaan eroon. Aikoisivatko muut nyt tappaa hänet?

”Tuota…” tyttö mutisi. Sanoja oli vaikea sanoa. Ehkä Mitoki oli ollut oikeassa Konohan suhteen. Ehkä tyttö oli sen takia kapinoinut. Eikö tasapainottajan voinut mieltää jonkinlaiseksi suojelijaksi? Ehkä Mitoki oli alitajuisesti pyrkinyt suojelemaan Chiakia ja siksi yrittänyt saada punapäätä tajuamaan, että Konohasta oli parempi häipyä hyvän sään aikana. Oliko hänet nyt tuomittu kuolemaan?

Muut kääntyivät katsomaan Chiakia. Normaalisti tällaisessa tilanteessa tyttö olisi punastunut, mutta nyt hänestä pikemminkin tuntui, että hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat.

”Jos empaateista halutaan eroon… Ta… tapa… tapatteko te minut nyt?” viimeiset sanat syöksyivät tytön suusta yhtenä mylläkkänä. Oli melkein mahdotonta ajatella, että hän saattaisi olla kuollut muutaman minuutin päästä. Hänen elämänsä oli vasta alussa, ei hän halunnut luopua siitä. Hän ei halunnut satuttaa ketään, mutta hän löytäisi keinon pitää itsensä kurissa. Hänen ei tarvinnut kuolla sitä varten.

”Emme tietenkään tapa!” Naruto huudahti ensimmäisenä. ”Eivät konohalaiset ole sellaisia.”
”Sanoin, että olet turvassa täällä, ja tarkoitin sitä”, Kakashikin huomautti. ”Totta kai tämä muuttaa tilannettasi, mutta me suojelemme sinua kyllä.”
”Entä kuka suojelee teitä minulta?” Chiaki kysyi. Asia oli hänestä varsin oleellinen.
”Empaatilta pysyy suojautumaan, jos tietää keinot ja tunnistaa empaatin ajoissa”, Jiraiya sanoi. ”Minä ohjasin iskusi Kakashin ikkunaan. Pahoitteluni muuten siitä.”

Kakashi kuittasi anteeksipyynnön kädenheilautuksella. ”Me opettelemme suojautumaan sinulta. Älä hätäile.”
”Kakashi-sensei…” Naruto pisti väliin. Mies kääntyi katsomaan poikaa. ”Eikö empaatti olisi Akatsukille melkoinen ase?”

Chiakin silmät laajenivat, kun hän tuijotti blondia. Tämä oli varmasti oikeassa. Naruto osasi sittenkin ajatella!

”Kyllä, mutta tuskin he tietävät Chiaki-sanin kyvyistä”, harmaahiuksinen mies vastasi. ”Vai tietävätkö?” mies kääntyi kysymään tytöltä.
”En mielestäni antanut heille mitään vihjeitä. Minua pelotti itseäni liikaa, ja Mitoki oli myös kauhuissaan. En kyennyt liikkumaan tai puhumaan, kun jouduin kohtaamaan hänenkin pelkonsa samaan aikaan omani kanssa”, punapää selvitti.
”Näyttäisi siltä, että empaatin kyvyt ovat yhtä aikaa sekä voima että heikkous”, Sasuke huomautti.
”Empaatin pitäisi pystyä myös lukitsemaan muiden tunteet itsensä ulkopuolelle, mutta koska kukaan ei ole opettanut Chiaki-chania, hän ei osaa tehdä niin”, Jiraiya kertoi.

Tyttö nyökytteli jälleen. ”Entä Akatsuki? Eikö Mitoa pitäisi jo lähteä pelastamaan?” hän pyrki palauttamaan keskustelun alkuperäisiin uriin. Aikaa kului, ja he vain istuivat tässä höpisemässä.
”Tsunade lähetti kaksi tiimiä tarkistamaan asiaa. Jos Mitoki-chan on samalla suunnalla, hänet huomataan kyllä”, vanhus totesi.
”Minä haluan lähteä etsimään häntä!” Chiaki intti. Ei tyttöä voinut jättää hortoilemaan.
”Hän eksyisi Hokagen puutarhaankin. Luultavasti hän pyörii jossain lähistöllä”, Sasuke tuhahti.
”Totta”, Kakashi totesi. ”Voisimme haravoida lähiympäristön varmuuden vuoksi. Muille tiimeille voi lähettää käskyn pitää silmänsä auki.”

Ratkaisu ei tyydyttänyt Chiakia. Hän pelkäsi Mitokin harhailleen jonnekin huomattavasti kauemmas. Tämä saattaisi törmätä Akatsukiin vahingossa tai eksyä muuten jonnekin vaaralliseen paikkaan. Oli kuitenkin jo pieni voitto päästä edes lähiympäristöön etsimään tätä.

”Kakashi, tule kanssani parvekkeelle”, Jiraiya huomautti. ”Vaihtaisin mieluusti kanssasi sanasen kahden kesken.”

Mies käveli toisen perässä parvekkeen ovelle. Siellä hän kääntyi vilkaisemaan olohuoneessaan istuvia nuoria. ”Mitä jos valmistaisitte aamupalaa? Jääkaapissa pitäisi olla jotain syötäväksi kelpaavaa.”
”Mutta…” Chiaki yritti.
”Kunnon ninja ei lähde suorittamaan tehtävää puolikuntoisena. Hän syö hyvin ensin, jotta on valmis kohtaamaan mahdolliset vaarat”, Kakashi sanoi painokkaasti.

Tyttö ei vastannut. Oli näköjään turhaa kapinoida nyt.

Luku 9

Yö oli vaihtunut aamuksi ja lopulta synkeäksi päiväksi. Pilvet purjehtivat metsän yllä, mutta onneksi ei sentään satanut. Mitoki mutusti omenaa kävellessään eteenpäin. Jalat tuntuivat painavilta ja takertuivat jatkuvasti johonkin. Häntä väsytti turkasen paljon. Mutta pahinta kuitenkin oli, ettei hänellä ollut aavistustakaan, minne hän oli joutunut.

Tyttö oli varma siitä, että metsä oli muuttunut matkan edetessä. Mitään konkreettista muutosta hän ei silti pystynyt osoittamaan. Puut olivat samoja lehtipuita kuin aiemmin, tunnelma vain oli erilainen. Hah, aivan kuin metsällä muka olisi ollut jokin tietty tunnelma. Silti tytöstä tuntui juuri siltä.

Mitoki pysähtyi ja istui suuren puun varjoon. Hän levitti kartan maahan ja ryhtyi tutkailemaan sitä. Jokeakaan ei ollut näkynyt hetkeen, joten kunnollisia maamerkkejä ei ollut tarjolla. Tyttö ei käsittänyt, miten hän oli onnistunut eksymään. Hän oli mielestään seurannut karttaa hyvin tarkasti. Ja siitä huolimatta hän ei ollut nähnyt tietä enää sen jälkeen, kun oli siltä poistunut.

Kartta ei ollut muuttunut sitten edellisen vilkaisun. Mitoki yritti kovasti jäljittää omia askeliaan onnistumatta siinä kuitenkaan. Tilanne alkoi näyttää mahdottomalta. Häntä kadutti hieman, että hän oli lähtenyt talsimaan ominpäin. Kenties hänen olisi pitänyt kysyä apua vaikkapa Kakashilta. Loppujen lopuksi se mies vaikutti aika tavalliselta hepulta. Fiksulta ja aikuiselta. Ehkä Kakashi olisi tajunnut, että Mitokin vain piti päästä pois.

Nyt oli silti myöhäistä katua. Hän oli syvällä omassa sopassaan. Jos kukaan ei löytäisi häntä, hänen täytyisi yksinkertaisesti itse löytää joku. Tässä vaiheessa alkoi olla yhdentekevää, kenet hän löytäisi. Kunhan vain henkilö osaisi opastaa hänet jonnekin, mistä hän saisi apua tai neuvoa takaisin tielle.

Tyttö haukotteli ja kaivoi kännykän taskustaan. Akkupalkkeja oli jäljellä kaksi. Pian puhelimesta ei olisi enää mitään iloa. Kello näytti melkein puolta kahta iltapäivällä. Hän oli ollut hereillä yli vuorokauden. Ei siis ollut mikään ihme, että hän oli näin uupunut. Ehkä pieni lepotauko tekisi hyvää. Hän sulkisi silmänsä toviksi ja jatkaisi matkaa, kunhan tuntisi olonsa tarpeeksi virkeäksi.

Kaiken järjen mukaan päivällä nukkumisen pitäisi olla melko turvallista. Yöllä metsässä oli liikkeellä yöeläimiä, petoja ja muita vastaavia. Ainakin luultavasti. Päivällä oli rauhallisempaa, joten se oli sopivaa lepoaikaa. Yöllä joutaisi pysyä liikkeessä, ettei tulisi syödyksi.

Mitoki yritti työntää kännykän takaisin housujensa taskuun. Se putosi maahan, mutta tyttö ei jaksanut nostaa sitä. Ei puhelin mihinkään karkaisi. Hän voisi poimia sen myöhemmin. Tyttö haaveili vielä hetken kunnollisesta ateriasta, pehmeästä vuoteesta ja kuumasta kylvystä, mutta nukahti samaan aikaan, kun ensimmäiset sadepisarat tihkuivat metsään pilvistä. Onneksi puun lehvästö oli tiheä, eivätkä pisarat päässeet kastelemaan Mitokia niin pahasti kuin ne muuten olisivat.

~o~

”Kas, kas, kukapa se siinä? Eikös se ole sinihiuksinen ystävämme muutaman viikon takaa?”

Sanat upposivat Mitokin tajuntaan hitaasti. Hänellä oli kylmä, märkä ja kaikin puolin epämukava olo. Selkää kivisti ja jalkojen lihaksia särki pitkän, äkillisen kävelyretken jäljiltä. Lisäksi hänellä oli kurniva nälkä.

Tyttö avasi silmänsä hitaasti. Otsahiukset olivat liiskautuneet ihoa vasten ja peittivät osan näkyvyydestä. Hän huitaisi ne sivuun ja jäi tuijottamaan ylöspäin. Kauhunhuuto jäi puolimatkaan kurkkuun. Pihaustakaan ei tullut ulos, kun hän näki terävien hampaiden pahaenteisen virnistyksen.

”Mihin sinä olet jättänyt ystäväsi?” haimies uteli Mitokilta. Tyttö haukkoi henkeä kuin kala kuivalla maalla eikä vieläkään saanut sanaa suustaan. Miten tässä oli näin käynyt? Hän oli käsittänyt Kakashin puheista, ettei Akatsukista ollut Tulimaassa välitöntä vaaraa, koska Konohan ninjat pitivät hyvää vahtia. Oliko hän vaeltanut maan rajojen ulkopuolelle – hyvin epätodennäköistä näin lyhyessä ajassa – vai oliko Kakashi ollut pahasti väärässä – huomattavasti todennäköisempää – vai mistä oli kyse?

Joka tapauksessa tytölle selvisi sekunnissa, että Akatsuki oli sittenkin hänen ja Chiakin perässä. Kakashi oli ollut oikeassa. Mutta mitä järjestö tahtoi heistä? Mitoki voisi vannoa äitinsä kautta, ettei yrittäisi järjestää vaikeuksia näille rikollisille, kunhan vain saisi mennä. Jotenkin hänestä vain tuntui, ettei se ollut riittävästi. Joutuisiko hän maksamaan hengellään siitä, että oli sattunut vahingossa väärään paikkaan?

”Noh, kissako vei kielesi?” hirvitys jatkoi. Tämä selvästi nautti tilanteesta. Hai astui lähemmäs. Kuului ilkeä rusahdus, joka sai Mitokin nielaisemaan. Siinä meni hänen puhelimensa. Tuon jälkeen siitä ei taatusti saisi enää ehjää.
”Älä tule yhtään lähemmäs!” Mitoki sai kiljaistua.
”Tai sinä teet mitä?” haimies nauroi. Tämän ääni oli hyvin kantava. Sen täytyi kuulua pitkälle.
”Kisame-san, älä viitsi säikytellä tyttöä”, kuului pehmeä ääni kauempaa. Mitoki tunnisti sen välittömästi, vaikka edellisestä kerrasta oli aikaa – Sasuken tempausta ei laskettu mukaan, sen tyttö halusi mieluiten unohtaa. Punasilmäinen mies oli palannut. Tämä ei ollut pitänyt lupaustaan.

Toisaalta… kumpikaan miehistä ei ollut tehnyt Mitokille mitään, ainakaan vielä. Toivoa siis oli. Nämä olisivat voineet tappaa hänet välittömästi, mutta jostain syystä hänellä oli vielä kunnia hengittää.

”Parempi pelotella luulot pois kerralla, Itachi-san”, hai huomautti ja vilkaisi taakseen. Mitoki keskittyi jalkoihinsa. Tuntoa niissä ainakin oli toistaiseksi. Kuinka pitkälle hän pääsisi, jos ponkaisisi pystyyn ja ryntäisi puiden sekaan? Pensaikkoon pyrkiminen voisi olla hyvä idea. Tuskin noin iso mies pystyisi helposti sinne seuraamaan.

Tyttö yritti huomaamattomasti ujuttaa repun olkaimia harteiltaan. Ylimääräistä painoa ei kannattaisi raahata mukana. Hän halusi päästä pakoon, ei roudata omaisuuttaan mukanaan. Jos oikein tuuri kävisi, häntä etsittäisiin ja hän pääsisi turvaan… ja voisi varoittaa muita.

Hassua, vasta vähän aikaa sitten hän oli toivonut, että häntä ei etsittäisi. Niin sitä tilanteet muuttuivat. Hän oli kuitenkin vakaasti uskonut siihen, etteivät nämä kaverit tulisi takaisin. Punasilmäinen… Itachi… oli luvannut, ettei tekisi pahaa. Miten sokea hän oli ollutkaan! Miesten lupauksiin ei pitänyt luottaa. Ja kaiken lisäksi tämä mies oli rikollinen.

”Sinuna en tekisi tuota”, pehmeä ääni sanoi nyt lähempää. Mitoki irrotti katseensa Kisamesta. Itachi näytti juuri siltä, miltä tämä oli näyttänyt, kun Sasuke oli tehnyt temppunsa. Paitsi, että nyt miehen silmät olivat mustat. Tässä ja Sasukessa oli samaa näköä, mutta samaan aikaan nuo kaksi eivät olisi voineet olla erilaisempia. Itachissa oli sellaista tyyntä rauhallisuutta, jota Sasuken angstin takaa Mitoki ei ollut löytänyt.

Tyttö jähmettyi paikoilleen ja tuijotti miestä. Tämä ei vaikuttanut uhkaavalta, edes tämän ääni ei ollut kuulostanut siltä. Ja silti Mitoki tiesi tasan tarkkaan, että hän kärsisi ja pahasti, jos hän erehtyisi yrittämään karkuun. Yksi katse riitti kertomaan sen.

”Nouse. En halua seisoskella sateessa enää yhtään pidempää kuin on pakko”, mies käski. Sävy oli yhä pehmeän kohtelias, mutta Mitoki ei pitänyt yhtään komentelevista sanoista. Aivan kuin miehellä olisi ollut valtaa hänen ylitseen. Tai siis olihan tällä, mutta ei sitä olisi tarvinnut noin suoraan tuoda julki. Sellainen oli epäkohteliasta ja törkeää. Miten tämä pystyi kuulostamaan kohteliaalta ja olemaan törkeyden huippu? Ehkä se oli jokin sukuvika… paitsi, että Sasuke ei kyllä yrittänyt edes kuulostaa kohteliaalta.

Kaikesta kiukustaan huolimatta Mitoki pakottautui jaloilleen. Hänen polvensa löivät loukkua toisiaan vasten, eikä hän ollut varma johtuiko se kylmästä vai pelosta. Hän tajusi olevansa hengenvaarassa, mutta nyt samanlainen jäätävä kauhu ei iskenyt päälle kuin aiemmin.

”Noh, liikettä”, Kisame huomautti tytölle ja virnisti jälleen ilkeästi. Itachi suunnisti jo eteenpäin. Mitoki kiersi kätensä ympärilleen ja lähti vaeltamaan miehen perään. Jokainen heinänkorsi tuntui takertuvan tennareihin ja yrittävän saada hänet kaatumaan. Hän tunsi itsensä vielä kömpelömmäksi kuin aiemmin, ja se oli totisesti jo saavutus.

Tyttö tuijotti edessään kulkevan miehen selkää. Hän tunsi olonsa riutuneeksi. Väsymys oli hälvennyt hieman, mutta muuten mikään ei ollut hyvin. Hän oli lähtenyt lätkimään Konohasta vain jäädäkseen vangiksi alle vuorokaudessa. Kuinka hän oli saattanut olla niin typerä! Hän oli tosissaan kuvitellut pääsevänsä kotiin. Sen sijaan hän joutui entistä kinkkisempään tilanteeseen ja pohtimaan uutta pakosuunnitelmaa. Se olisi myös syytä keksiä pian. Mikään ei taannut, etteivät nämä miehet aikoneet tappaa hänet, kun olisivat saaneet kaipaamansa tiedot Chiakista.

Tyttö tärisi kauttaaltaan, kun he saapuivat pienen luolan luokse. Luolan suuaukolla oli laiskasti kytevä nuotio. Joku oli selvästi pitänyt tässä leiriä vain hetki sitten. Olivatko miehet olleet yön tässä? Entä miksi nämä eivät olleet jatkaneet matkaa? Mitoki kirosi surkeaa tuuriaan mielessään. Hän oli jälleen ollut paikalla täysin väärään aikaan.

Itachi jäi odottamaan luolan etuosaan. Mitoki vilkaisi taakseen vain nähdäkseen Kisamen tulevan perässään. Hänellä ei näyttänyt olevan muuta vaihtoehtoa kuin seurata pitkähiuksista miestä luolaan. Tuntui hullulta, että hän totteli tuosta noin vain. Teoriassa tilanne näytti siltä, että hän olisi vain voinut kävellä pois paikalta. Käytännössä Kisame olisi luultavasti katkonut häneltä jalat siinä vaiheessa. Hai vaikutti äärimmäisen vaaralliselta. Mitoki ei oikein tiennyt, kumpaa miestä olisi pitänyt pelätä enemmän.

Tyttö käveli luolaan. Oli toisaalta helpottavaa päästä pois sateesta, mutta toisaalta se tarkoitti, että hän joutui lähemmäs vaaraa.

”Onko sinulla vaihtovaatteita?” pehmeä ääni tiedusteli Mitokilta. Tyttö jäi tuijottamaan mustiin silmiin. Mikä kysymys tuo nyt oli?
”On…” hän sai mutistua. Hän jysäytti reppunsa luolan pohjalle voipuneena. Mies oli vain metrin päässä hänestä. Tämän silmät tuntuivat näkevän enemmän kuin normaali katse (mikä ihme edes oli normaali katse?), ne porautuivat suoraan mielenperukoille.
”Hyvä. Vaihda ne”, mies käski. Mitoki tuijotti tätä edelleen. Siis mitä? ”Olet läpimärkä. Kuinka kauan oikein nukuit sateessa? Sillä tavalla voi saada keuhkokuumeen.”

Tyttö räpytteli silmiään ja aukoi suutaan osaamatta sanoa mitään. Itachi oli kummallinen yhdistelmä kohteliaisuuteen verhottua töykeyttä ja huolehtivaisuutta. Mitä mies siitä välitti, vaikka Mitoki olisi saanut keuhkokuumeen? Tyttöhän oli uhka Akatsukille. Tämän sairastuminen vakavasti ei olisi pitänyt olla paha asia.

Mutta niin. Miehet saattoivat olla pelottavia, mutta jokin raja Mitokillakin oli. ”Minä en todellakaan vaihda vaatteita sinun edessäsi, saati sitten tuon villieläimen”, tyttö ilmoitti. Hänen äänensä tärisi eikä siinä ollut kaivattua uhmaa, mutta Mitoki oli tyytyväinen edes siihen, että oli saanut ilmaistua mielipiteensä.
”Sinä vaihdat vaatteesi tasan siinä, jos Itachi-san niin sanoo”, haimies jyrähti luolansuulta. Tämän äänessä oli hyvin selkeää uhkaa.
”Voit mennä luolan perälle. Emme me katso”, Itachi kuitenkin ilmoitti.

Mitoki ällistyi sen verran paljon, että ehti tarttua reppuunsa ja raahata sen pienen luolan perukoille, ennen kuin tajusi jälleen totelleensa. Häntä alkoi ärsyttää oma voimattomuutensa. Jos jalat eivät temppuilleet, hänen mielensä teki tepposet. Tällainen ei käynyt laatuun. Yksikään mies ei pompottanut häntä. Ei edes hullu rikollinen. Jotenkin hän juonisi itsensä ulos tästä tilanteesta.

Tyttö vilkaisi taaksensa. Miehet olivat ryhtyneet kohentamaan nuotiota. Ilta oli tulossa hyvää vauhtia ja sitä myöten kylmempi ilta. Mitoki muisti turhankin hyvin, miten häntä oli palellut edellisenä yönä joessa kahlaamisen myötä. Auringonnousun jälkeen palelu oli helpottanut, mutta sitä iloa ei ollut kestänyt kauan, sillä pilvet olivat purjehtineet taivaalle uudestaan. Melkein kuin sade olisi jahdannut häntä.

Mitoki käänsi selkänsä miehille ja veti hupparin vetoketjun auki. Märkä vaate läsähti maahan raskaana. T-paita ei ollut aivan yhtä märkä, mutta sekin oli kostea. Hänen oli täytynyt nukkua ulkona melkoisen pitkään.

Repusta löytyi onneksi toppi, joskaan se ei lämmittänyt erityisen paljon. Mitoki kiskoi sen ylleen, ennen kuin avasi vyönsoljen ja ryhtyi riisumaan farkkujaan. Kunai putosi kilahtaen luolanpohjalle.

Vaistomaisesti tytön katse siirtyi aseen kautta luolan etuosaan. Kahdet silmät tuijottivat hänen suuntaansa. Tumma puna kiipesi tytön poskille, ja hän nykäisi farkkunsa ylemmäs.

”Sinä lupasit!” Mitoki kiljaisi.
”Tuo se kunai tänne”, Itachi totesi. Raivostuttavan tyynesti. Taivas, miten joku saattoi olla noin tyyni. Mitokin sisällä kiehui pahemman kerran.

Tyttö nykäisi farkkujen vetoketjun kiinni ja poimi veitsen maasta. Hän oli ehtinyt unohtaa sen autuaasti. No, nyt siitäkään ei ollut apua. Hän jäi tuijottamaan sitä. Miksei hän ollut piilottanut sitä reppuunsa? Hän olisi voinut hyödyntää sitä myöhemmin.

”Kiitos”, pehmeä ääni totesi hänen viereltään. Itachi nappasi kunain itselleen ja lähti takaisin nuotion luokse. Mies oli liikkunut täysin äänettömästi. Se oli pelottavaa. Mitoki huomasi jälleen tärisevänsä. ”Vaihda ne housutkin. Saat muuten kuolemantaudin.”

Tytön teki mieli kiljua ääneen, mutta hän puri huultaan ja ryhtyi riisumaan farkkujaan uudestaan. Loistavaa, täydellistä, suorastaan mahtavaa. Ensin hän oli nukahtanut suoraan ansaan – tai jotain sinnepäin – sitten hän oli alistunut vihollisten tahtoon noin vain ja lopulta päätynyt esittelemään näille takapuolensa. Taivaan kiitos, hänellä oli sentään ollut tavalliset alushousut yllään!

Mitoki kaivoi repustaan nopeasti lyhyehkön hameen ja veti sen päälleen. Näistä vaatteista ei oikein ollut lämmittämään, mutta hänellä ei ollut muutakaan. Hän nosti märät vaatteet syliinsä ja raahasi ne yhdessä repun kanssa nuotion lähelle. Vaatteet hän levitti läheisen kiven päälle. Toivottavasti ne kuivaisivat pian.

Asetellessaan vaatteita tyttö tunsi silmät selässään. Miehet taatusti tuijottivat häntä koko ajan. Eivätkö nämä muka olleet aiemmin naista nähneet? Mitoki huokaisi mielessään. Nyt. Hänen olisi totisesti rauhoituttava. Hän oli tietoisesti yrittänyt olla ajattelematta asiaa, mutta totuus oli, että hän oli vaarallisten rikollisten armoilla. Sasuke oli sanonut Itachia murhaajaksi, eikä Mitokilla ollut sinällään syytä epäillä pojan sanaa. Okei, tämä oli jossain määrin harhainen, mutta tuskinpa tämä kehitteli harhoja omasta veljestään.

Puistatus kulki tytön kehon läpi, kun hän pysähtyi ajattelemaan, kuinka pahassa tilanteessa oikeasti oli. Hänen takanaan oleilevat miehet voisivat helposti tappaa hänet koska tahansa. Ja kukaan ei välittäisi. Hän oli juuri polttanut sillat takanaan. Chiaki oli luultavasti raivoissaan hänelle, eikä kukaan muu Konohassa ollut edes kiinnostunut hänen kohtalostaan.

Tyttö puri huultaan ja pakottautui pitämään epätoivoisen nyyhkäyksen sisällään. Hänen täytyi olla vahva. Miksi ero Chiakista tuntui nyt jopa musertavammalta kuin eilen? Ja miksi häntä pelotti koko ajan vain enemmän? Mitoki tajusi olevansa aivan yksin… ja se oli täysin hänen omaa syytänsä.

Mitoki pyyhkäisi nopeasti silmäkulmaansa, ennen kuin kääntyi nuotioon päin. Hän etsi itselleen paikan mahdollisimman kaukana miehistä, mutta mahdollisimman läheltä lämmittävää tulta. Hän veti polvensa rintaansa vasten ja kietoi kädet ympärilleen. Silti ei tuntunut olevan tarpeeksi lämmin.

”Mielenkiintoinen käsitys sinulla järkevästä pukeutumisesta”, haimies tuhahti. ”Ei sillä, että vastustaisin.”

Mitoki ei vastannut. Hän pani merkille, että Itachi katsoi häntä hyvin pitkään. Mokomakin, ei olisi sentään tarvinnut tuijottaa. Kas, kun tämä ei nyt huomauttanut kuolemantaudeista tai muusta typerästä.

Harmaa hai-ihminen viritti jonkin kattilantapaisen nuotion ylle. Sinne kaadettiin vettä ja riisiä. Pelkkä näky sai Mitokin mahan mouruamaan. Oli ollut melkoista typeryyttä lähteä matkaan ilman kunnon eväitä. Toivottavasti miehet eivät keksisi huomauttaa siitäkin.

”Eikö hänestä pitäisi hankkiutua eroon?” Kisame tiedusteli hetken päästä Itachilta. Hai laittoi samaan aikaan kalaa paistumaan. Söikö tämä sukulaisiaan? Vai oliko Kisame edes oikeasti hai? Siltä tämä ainakin näytti. Tällähän oli kiduksetkin. Mikä friikki.
”En suosittelisi sitä vielä”, mustahiuksinen mies vastasi. Hai vilkaisi toveriaan kuin esittääkseen äänettömän kysymyksen. Mitoki pidätti hengitystään peläten, mitä tuleman piti. Miesten oli siis ollut tarkoitus tappaa hänet.
”Toinen tyttö puuttuu. Jos hän ei harhaile metsässä, hän on luultavasti edelleen Konohassa”, Itachi selitti. Mies vilkaisi Mitokiin päin, mutta tyttö käänsi nopeasti päänsä toiseen suuntaan. Hän ei kertoisi mitään. ”Hän on siis edelleen Konohassa”, mies kuitenkin totesi. ”Deidara-san ja Sasori-san eivät pääse sinne huomaamatta, eikä tyttöjen takia ole syytä aloittaa sotaa. Meidän on saatava punapää tulemaan itse pois sieltä. Johtaja sanoi nimenomaan, että tämä operaatio tulee hoitaa mahdollisimman pienellä hälyllä.”
”Siinä tapauksessa Deidaran laittaminen hommiin oli vika tikki”, Kisame tuhahti.
”Olen samaa mieltä, mutta hän on osasyyllinen siihen, että tähän tilanteeseen edes päädyttiin”, mustahiuksinen mies myönteli.

Miehet keskustelivat tilanteesta kuin Mitoki ei olisi edes ollut paikalla. Tyttö tuijotti ulos pimentyvään iltaan. Hänen ihonsa oli kananlihalla ja varpaat olivat jäykät märkien tennareiden sisällä. Hän pakottautui suoristamaan jalkansa toivoen tulen lämmön kuivattavan kenkiään edes hieman.

Akatsuki oli siis sitten ollut heidän perässään. Miehet olivat vain mokanneet aiemmin jotain, minkä takia Kakashi ja kumppanit olivat ehtineet pelastaa heidät. Mitoki oli itse kämmännyt häipymällä Konohasta. Jos sinne ei kerran päässyt huomaamatta, siellä hän olisi ollut turvassa.

No, ainakin Chiaki oli turvassa. Tosin, jos Mitoki aiottiin kerran pitää elossa, häntä varmasti käytettäisiin syöttinä tai jotain. Tyttö nielaisi. Hän ei ollut vaarantanut vain itseään, vaan myös parhaan ystävänsä. Tätä hän ei totisesti voisi antaa itselleen anteeksi. Chiakia oli varoitettava. Mutta miten? Kännykkäkin oli tuhoutunut. Tekstiviestiä olisi muussa tapauksessa edes voinut yrittää, mutta nyt sekään ei käynyt päinsä.

”Kuulitko? Saat elää vielä hetken”, Kisame huomautti tytölle. ”Mutta jos hairahdut hitusenkin, en epäröi käyttää samehadaa sinuun.”
”Sanoin jo, ettet viitsisi pelotella tyttöä, Kisame-san”, Itachi keskeytti hain uhon. ”En halua joutua kantamaan häntä koko matkaa.”
”Kantamaan?” hai kummasteli.
”Hän on niin heikko pelosta, ettei pysy edes omilla jaloillaan”, Itachi tuhahti.

Syvä puna karahti jälleen Mitokin kasvoille. Ihan kuin hän olisi voinut asialle mitään! Itachi itse oli uhkaillut häntä aseella. Vähemmästäkin säikähti. Piru vie, että miehen pitikin muistaa tuo tapaus.

Tyttö käänsi selkänsä miehille, vaikka siten häntä paleli vain enemmän. Miten hän oikein selviytyisi yöstä? Jos ei olisi satanut, olisi saattanut olla siedettävää. Kunnon koiranilma nyt olikin iskenyt. Jopa sää oli häntä vastaan.

Miten tästä sopasta oikein luimittiin ulos? Mitoki huokaisi itsekseen. Itku ei ollut kaukana. Hän ei itkenyt usein, hän oli kieltänyt itseltään moisen ylellisyyden todettuaan, ettei siitä ollut koskaan mitään hyötyä. Silti nyt kyyneleet pyrkivät ärsyttävinä silmiin. Hän oli ollut idiootti. Nyt hän pystyi sen myöntämään. Hänen olisi pitänyt vain antaa Sasuken riehua. Olisi poika jossain vaiheessa tajunnut totuuden.

Luultavasti poika julistaisi nyt kaikille olleensa oikeassa. Mitoki oli palannut Itachin luokse. Tosin ilman tietoja, koska kukaan ei ollut hänelle sellaisia antanut. No jaa, kaipa oli yksi ja sama, mitä Sasuke ajatteli. Mitoki ei ollut vakooja. Hän oli vain pulassa.

Hänellä oli vähän aikaa. Jotain oli tehtävä. Itachi oli aiemmin luvannut olla satuttamatta häntä. Olikohan lupaus yhä voimassa? Voisiko siihen vedota tiukan paikan tullen? Mitoki ei tiennyt eikä uskaltanut kysyä.

Joku tökkäsi tyttöä olkapäähän. Hän vilkaisi taaksensa. Itachi ojensi hänelle lautasta ja puikkoja. Tyttö kohotti kulmiaan, muttei tehnyt elettäkään tarttuakseen lautaseen. Hänen vatsansa ilmaisi tosin varsin äänekkäästi oman mielipiteensä tilanteesta.

”Syö”, mies kehotti. Miksi tämä töksäytteli käskyjä kuin olisi ollut jonkin sortin johtaja? Mitoki olisi toivonut osakseen ystävällisempää kohtelua. Mutta mitä nyt rikollisilta saattoi odottaa…

Itachi jäi odottamaan paikoilleen. Tyttö tunsi miehen katseen porautuvan omaansa. Hän räpäytti nopeasti silmiään, kääntyi ja otti lautasen. Seuraavaksi hän tarttui ojennettuihin syömäpuikkoihin. Taivas, että hänellä oli nälkä.

”Nälässäkö ne ovat tyttöä pitäneet?” Kisamen oli pakko kommentoida. Mitoki mulkaisi haikalaa, mutta hiljensi tahtia. Hän ei voinut kasvavalle ahdistukselle mitään. Koko kesälomareissu oli osoittautunut isoksi virheeksi.

Comments

No heeei :---D Löysin tämän blogisi pari päivää sitten kotisivujesi kautta (kun kävin katsomassa, että onkos Kivien legendaan tullut jatkoa...) ja rupesinpa sitten yön tylsinä tunteina lukemaan tätä, vaikka olen Narutoa viimeksi katsonut ~kolme vuotta sitten. Johonkin sadanteen jaksoon se muistaakseni toppasi. Itachia taisin nähdä parin jakson verran..? (ja tykkäsin siitä XD)

Niin joo, jos sitten vaikka asiaan. Pelkäsin, että tämä on kamlaa Mary Sue-kuraa, jossa ah-niin-ihana ja nerokas ja itsepäinen päähenkilö kaataa kaikki Konohan miehet yksi kerrallaan, mutta yllätyin positiivisesti! Aluksi pelkäsin, että Mitoki on se, joka osaa kaiken ja jota kaikki rakastavat, ja Chiaki jää vain nurkkaan nyhjäämään, ja että hänen roolinsa on korkeintaan tulla pelastetuksi pulasta. Mutta johan! Osaat todella yllättää! Ja tässähän tapahtuu jopa jonkinlaista hahmonkehitystä<3 Ah. Tykkään myös siitä, miten hitaasti tarina etenee. Olisin luultavasti jättänyt lukematta, jos heti ensimmäisessä osassa Itachi ja Mitoki olisivat suudelleet qmasti laskevan auringon poltteessa. :--D Ei sillä, etten sitä suutelua jo vähän kaipailisikin..
En osaa sanoa mitään järkevää, paitsi että jännää jännää hienoa hienoa ja jatkoa jatkoa.
Hehee, miksi ihmiset aina pelkäävät tuota omien hahmojen kohdalla? xD Okei, pelkään itse, että ihmiset automaattisesti pitävät hahmojani marisuskeina, vaikka itse inhoan sellaisia täydellisyyksiä x) Ja siis pyrin siihen, että hahmoni olisivat ainakin lähellä tavallisia ihmisiä, vaikka heissä voi myös jotain erikoistakin olla. No joo :D

Olin muuten unohtanut, että olin edes postannut tätä tarinaa tänne. Koitan muistaa laittaa jatkoa vaikka iltasella, kun tulen kotiin. Nyt en valitettavasti ehdi x)

Kivet ovat tällä hetkellä vähän jumissa, mutta yritän kyllä niidenkin kanssa päästä eteenpäin. Tiedä, miksi sekin nyt jumittaa, mutta ehkä se selviää aikanaan.

Kiitoksia kovasti kommentistasi ^^